Miksi aikuiselämä on niin paljon vaikeampaa kuin luulin lapsena?

Asuin lapsena rivitaloasunnossa ja molemmat vanhempani kävivät töissä. Jotenkin en ikinä kyseenalaistanut että minullakin olisi aikuisena kiva asunto ja piha, menisin koulun jälkeen töihin, ja töistä saisin rahaa jolla maksaisin omaa taloa/asuntoa, kivan auton, ja pari lomaa vuodessa. Olisi mies ja pari lasta kai jossain vaiheessa.

En olisi voinut olla enemmän väärässä. Valmistuin pari vuotta sitten ja siitä lähtien kaikki on ollut karseaa kitkuttamista ja laskelmointia. Minulla on jo neljäs työsopimus menossa, nettopalkka on alle 2000, asun rupuisessa vuokrakämpässä jossa naapureina on narkkareita, ja kulkupelinä on risa polkupyörä. Ei ole poikaystävää ja tinderistä ei löydä kuin sekopäitä ja irtoseksin metsästäjiä. Joka ikinen päivä mietin tuleeko työsopimukseni jatkumaan, onko puolen vuoden päästä tuloja, uskallanko muuttaa lähemmäksi työpaikkaa, kuolenko sinkkuna ja tulenko ikinä omistamaan omaa kämppää tai saamaan vakisopimusta.

Olo on ihan huijattu. Haluan kääriytyä takaisin lapsuus- ja opiskelukapseliin jossa kova tyo kantaa hedelmää, hyvä työntekijä saa vakipaikan, ja työtuloilla saa ostettua omistusasunnon jonka pihalla on omenapuu ja sen alla pari pyöräyttämääni lasta jotka minulla on myös vara elättää.