Pelkään puhelimessa puhumista!

Eipä tuohon juuri muu auta kuin juopottelu. Kännissä olet kätevä ja sikana symppis.

No älä puhu. Mikään pakko ei ole nyky-yhteiskunnassa.

Vierailija kirjoitti:

No älä puhu. Mikään pakko ei ole nyky-yhteiskunnassa.

Tämä ei valitettavasti ole vaihtoehto.

Mielelläni kuulisin vinkkejä miten tällaisesta kammosta voisi päästä eroon?

Ap

Mä opettelin tuosta eroon sillä, että kirjoitin etukäteen ylös kaikki asiat, mitä piti saada sanotuksi. Ihan omasta osoitteesta, puhelinnumerosta, hetusta tms. lähtien sillä vaikka nuo ovat itsestäänselvyyksiä, jännittäessä pää saattaa yhtäkkiä tyhjentyä. Mietin etukäteen myös sanat, millä aloitan puhelun ja miten asiani esitän.

Mä kirjoitan etukäteen paperille mitä aion sanoa. Siis ihan tarkasti, ei pelkkiä tukisanoja.

"Tässä Meikäläisen Maija hei. Mulla on ollut vähän hammassärkyä, joten tarvitsisin ajan hammaslääkärille."

Tuohon tyyliin. Luen siis suoraan paperista. :D

Minuakin ahdisti kauan puhelimeen puhuminen. Töissä olen joutunut soittamaan niin paljon että vaikka edelleen joudun harjoittelemaan etukäteen mitä aion sanoa, ja välillä takeltelen edelleen, niin se pahin ahdistus on siedätyksen myötä hälvennyt. Jos siedätys ei ole riittävä keino sinulle, ehkä kannattaa kääntyä ammattilaisen puoleen.

Vierailija kirjoitti:

Mä kirjoitan etukäteen paperille mitä aion sanoa. Siis ihan tarkasti, ei pelkkiä tukisanoja.

"Tässä Meikäläisen Maija hei. Mulla on ollut vähän hammassärkyä, joten tarvitsisin ajan hammaslääkärille."

Tuohon tyyliin. Luen siis suoraan paperista. :D

Pääministeriainesta

Ei siitä taida päästä eroon. Olen 39v ja kärsinyt samasta vaivasta aina. Toivon aina, että kukaan ei vastaa kun soitan, jotta osat kääntyy toisin päin ja vastapuoli soittaa minulle takaisin. Näin päin se on helpompaa. Onneksi asioita voi nykyään hoitaa muutenkin kuin soittamalla.

Mistäköhän tällainen pelko juontuu? Onko paikalla alan asiantuntijoita? Hoidan asiat aina viestillä tai sähköpostilla jos mahdollista, mutta joitain asioita on pakko hoitaa puhelimitse. Vihaan myös omien ystävien kanssa puhumista puhelimessa ja automaattinen reaktio on painaa "hiljennä" kun joku soittaa. Olen kuitenkin opetellut hengittämään syvään ja vastaamaan. En halua siirtää lapsilleni tätä omituista suhtautumista puheluihin :)

Harjoittelu ja harjoittelu, tukisanojen miettiminen ja puhelun miettiminen etukäteen. Ei siinä ole mitään enempää kikkoja, vaan niin se menee.

Jännitin itsekin nuorena samaa, mutta kun muutin ulkomaille, niin pakkohan se oli opetella. Kun puhelimessa joutui hoitamaan asioitaan vielä vieraalla kielellä ja ihmisten kanssa, joiden englanti ei ollut aina mitään kirjaenglantia, niin sitä huomasi pärjäävänsä. Aloin myös hoitaa asiat ikävät heti alta pois, niin aikaa ei mennyt stressaamiseen.

Tunnen tilanteen. Tuohon auttaa se, että "harjoittelet" sitä puhelimessa oloa vaan väkisin. Soita tutuille, sukulaisille ja sitten joitakin 'asiapuheluita' yrityksiin, laitoksiin jne. Voit vaikka soittaa marketttiin ja kysyä aukioloaikaa tai soita kauppaan ja kysy onko heillä jotaikin tiettyä tuotetta. Ihan vaikka et sitä oikeasti tarvitsisikaan. Niin saat 'vaarattomilla' tavoilla kokemusta asioinnista ja huomaat, ettei mitään kamalaa tapahdukaan eikä kukaan siellä toisessa päässä naura sinulle. Olen varma, että kun vain lähdet asiaa vastaan reippaasti, se hoituu kyllä ja ennen kuin huomaatkaan hoidat asiat ihan mielelläsi puhelimitse. Nimim "kokemusta on".

Siihen tottuu. Mutta älä kuitenkaan puhelinmyyjäksi lähde. Tuo helpottaa kovasti, kun kirjoitat asian etukäteen.

Vierailija kirjoitti:

Mistäköhän tällainen pelko juontuu? Onko paikalla alan asiantuntijoita? Hoidan asiat aina viestillä tai sähköpostilla jos mahdollista, mutta joitain asioita on pakko hoitaa puhelimitse. Vihaan myös omien ystävien kanssa puhumista puhelimessa ja automaattinen reaktio on painaa "hiljennä" kun joku soittaa. Olen kuitenkin opetellut hengittämään syvään ja vastaamaan. En halua siirtää lapsilleni tätä omituista suhtautumista puheluihin :)

Mä en ole koskaan pelännyt puhelimessa puhumista sinänsä, siis vastaan kyllä puhelimeen enkä näitä oikeastaan ole ikinä jännittänyt. Enemmän se on juuri se soittaminen, ja jossain vaiheessa saada puhelin käteen ja numero valittua oli vaikeampi toimenpide kuin varsinainen puhelimessa puhuminenkin...  Mulla varmaan liittyy siihen, että jännitän sitä, kun en tiedä, millainen ihminen siellä vastaa. Ja kun (ylläri ylläri) se vastaaja onkin ihan tavallinen ihminen, niin puhelun hoitaminen onnistuukin. 

Mutta jossain vaiheessa en uskaltanut alkaa soittamaan ilman minkäänlaista tukisanalistaa (jota en välttämättä edes tarvinnut, mutta olipa henkinen tuki).

-4

Oli sama parikymppisenä, jossain kohtaa sitä vain kasvaa ja tottuu.

Vihasin puhelinsoittoja. Sain työn jossa sai soitella paljon puheluita. Olin mielestäni hyvä soittamaan puheluita. Sain burnoutin ja nykyään en soita kenellekään paitsi läheisille, ja silloinkin pakottavasta tarpeesta. Voi mennä kuukausia että puhun kenenkään muun kanssa kuin puolisoni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No älä puhu. Mikään pakko ei ole nyky-yhteiskunnassa.

Tämä ei valitettavasti ole vaihtoehto.

Mielelläni kuulisin vinkkejä miten tällaisesta kammosta voisi päästä eroon?

Ap

Soittelemalla siihen tottuu. Rohkeasti veivaa numerot niin pakko alkaa puhuun kun yhteys aukeaa ja luuri kädessä.

Itsellä myös samaa. Kun oli lankapuhelin vielä työpaikassa ja se soi, saatettiin kysyä ihan mitä vaan, kun pomo ei sillä hetkellä ollut paikalla. Olin paniikissa, enkä edes tajunnut sanoa, että voisin antaa pomon kännynron tai pyytää soittamaan myöhemmin.

Jos omia asioitaan pitäisi hoitaa, ja tarttua puhelimeen, pitää monet vuorosanat miettiä etukäteen. Ja mahdolliset vastaukset: jos hän sanoo noin, niin vastaan näin, jos hän vastaakin taas jotenkin muuten, niin mitä sitten siihen vastaan. Ja jos on monta kohtaa sisältävä puhelu, tuntuu, että unohdan yli puolet siitä, mitä käsiteltiin. En välttämättä kuitenkaan. Paperille ainakin pitää kirjoittaa puhelun aikana epäselvät muistiinpanot lähes kaikesta, mitä sovittiin.

Tuo, että kirjoittaa etukäteen asiansa, on ihan hyvä vinkki, ja teenkin niin. Toivon mukaan puhelussa vaan ei tule kovin paljon jotain yllättävää asiaa, mitä en olekaan kirjoittanut ylös.

Ja kyllä, tämä saa lykkäämään asioita aina vaan eteenpäin. Kunnes sitten on aivan pakko hoitaa se asia. Toivon mukaan edes silloin.

Teen itsekin tuota paperille ylös kirjoittamista ja tietysti harjoittelen etukäteen, mutta soittaessani olen niin jännittyneessä tilassa, etten pysty lukemaan tai muistamaan asioita kunnolla. Ainoa asia, joka on vähän auttanut, on se, että keskityn ajattelemaan, että tärkeintä on tulla ymmärretyksi ja saada asia hoidettua. Eli sillä, miltä kuulostan tai mitä toinen ihminen mahdollisesti ajattelee äänestäni, puhetavastani tai minusta ihmisenä, ei ole merkitystä. Jos saan hoidettua asiani, puhelu on ollut hyvä ja onnistunut. Tuohon ymmärretyksi tulemiseen liittyy myös se, että otan rauhassa aikaa puhumiseen, jotta puheeni on selvempää. Varsinkin jos joutuu jonottamaan jonnekin, tulee tavallistakin helpommin tunne, etten saa häiritä / viedä turhaan toisen aikaa, mikä johtaa kiirehtimiseen ja epäselvään puheeseen ja sitä kautta häpeään. Joskus kotona ollessani toistan perässä esim. jonkun televisiossa selkeästi ja miellyttävästi puhuvan ihmisen puhetta, ja olen huomannut tällaisten henkilöiden puhuvan yllättävän hitaasti, mikä on rohkaissut myös oman puheen hidastamiseen. Yritän myös muistuttaa itseäni siitä, että monet kuulostavat puhelimessa tylymmiltä kuin mitä oikeasti ovat. Kannatan siis tietynlaista itsekeskeisyyttä puhelujen soittamiseen: sinä haluat viestiä jonkin asian toiselle ihmiselle ja sinulla on oikeus puhua rauhallisesti ja hitaasti, eikä sinun tarvitse miellyttää toista ihmistä millään tavalla. Asiaan keskittyminen auttaa myös olemaan läsnä puhelun aikana, ja näin yllättävät asiat eivät aiheuta niin paljon jännitystä ja huolta tai lukkoon menemistä. Siedätyshoitoa en välttämättä suosittele, sillä minullakin se johti siihen, etten kyennyt lopulta enää soittamaan mihinkään. Tsemppiä kaikille asian kanssa painiskeleville!