Tämä ”pakko-kotoilu” on joillekin ihan normaalitila

Vähän ihmettää joidenkin huutoitku ja epätoivo, joskin ymmärän kyllä että tämä aika on vaikeaa ihmisille jotka tiiviisti elää yhteydessä sukuun ja ystäviin. Vähän väliä iltiksessä, somessa jne ihan epätoivoisia itkupotkukirjoituksia siitä miten ”elämä on viety” ihmisiltö kun ei saa tavata toisia.

Ottaakohan kukaan huomioon että suomessa on satojatuhansia totaalisen tukiverkottomia, suvuttomia ja ystävättömiä.

En nyt siis meinaa sitä että yksinäisyys ja eristyneisyys on normaali ja tavoiteltu tila. Ei tietenkään. Mutta meinaan sitä että se mikä joillekin on nyt hirveää tuskaa, on toisille JOKAPÄIVÄINEN normaali.

Olen itsekin tukiverkoton, omat epäkelvot vanhemmat ei viitsi pitää mitään yhteyttä, lapsuudenperheeno jäseniä nähnyt 10v siteäten viimeksi. Miehen suvussa sama eli ei mitään yhteyttä haluta pitää (minä alkuun yritin mutta niitä ei kiinnosta).
Työn perässä muutettu pari kertaa, ei uudella paikkakunnalla ystäviä vielä ollenkaan. Ei kavereita, ei sukulaisia, ei tuttuja, ei ketään (paitsi toki edellisen asuinpaikkakunnan muutama kaveri).

En haluaisi tätä, mutta mulle tää on arkea. Olen perheellinen joten tilanteeni on vielä sentään kohtalainen. Miten sitten perheetön? Miten kaikki ne syrjäytyneet yksinäiset jotka kotoaan ei poistu ja siellä vaan pleikkaa pelaavat?

Erittäin monen elämä on rajussa karanteenissa ja yhteydenpitokiellossa ihab sitä samaa kuin normaalistikin.
En nyt varsinaisesti aja aloituksella mitään ihmeempää takaa (ja tietenkin tässä käy niin että ap aina haukutaan maan rakoon oli aloitus mikä tahansa), mutta ehkä vaan toivon että moni kellä on paljon rakkautta ja ihmisiä ympärillään tajuaisivat olevansa etuoikeutettuja ja onnekkaita. Minäkin maksaisin mitä tahansa jos saisin jostain isovanhemmat lapsilleni. En ole sellaisia rahallakaan löytänyt.