Ennen kun näin kuolinilmoituksissa jonkun 45-vuotiaana menehtyneen ajattelin että "No se oli vanha", nyt kun olen itse 40 tajuan että nuorihan 45v vielä on!

Minä taas mietin 70-luvulla syntyneiden kuolinilmoituksista, että voi ei, aivan liian nuori. Sitten tajuan, että 1970 syntyneet täyttää tänä vuonna 50 vuotta, ei ne ole enää nuoria.

Minä taas miellän neljävitosen yhä äitini ikäiseksi, vaikka äiti on  jo 71 ja minä 41!

Niin, aika vain kuluu. Kumpa sen saisi pysäytettyä.

Kauan kesti sinullakin ymmärtää asia, niin me vaan nähdään maailma eri tavoin eri silmillä. T: 20-vuotias, joka on aina mieltänyt alle 60-vuotiaina kuolleet varsin nuoriksi. Kohtahan minäkin olen keski-ikäinen.

Ymmärrän oikein hyvin ja etenkin, kun minulle rakas ihminen kuoli likimain sen ikäisenä.

Jos ei mietitä pelkästään ikää, vaan mitä työikäisen ja perheellisen ennen aikainen (?) kuolema tuo muuta ongelmaa mukanaan saa lisää  perspektiiviä mistä on siinä iässä kyse. Kuolema ei siis ole vain ikäkysymys, kuten täällä palstalla usein ihmetellään monen muunkin asian yhteydessä, vaan mitä kaikkea muuta se voi pitää sisällään. 

Kuolema on osa elämää, joten jokaisen päivät ovat luetut. Pääasia, että ylipäätään herää ymmärtämään mitä kaikkea kuolema tarkoittaa ja miten sen suhteen kannattaa jo lapsesta astien tajuta että edes kaunis käytös, kuolleen iästä riippumatta, on tarpeellista surijoita kohtaan.

Toivon, että kun asiaa nyt siellä pohdit otat siihen pohdintaan mukaan myös miten voi rohkeasti osoittaa osanottonsa myös ns ikäloppujenkin vainajien omaisille.

Jo silloin, kun olin lapsi, pidin 40-vuotiaita nuorina kuolemaan. Kai vertasin sitä ikää vanhempieni ikiin, enkä ajatellut heidän olevan jo toinen jalka haudassa.

On hullua kyllä olla liki nelikymppinen, kun tuntee itsensä 20-vuotiaaksi. Luulin sen ikäisenä että tuntisin itseni jotenkin ihan eri ihmiseksi ja kaikin puolin erilaiseksi mutta noup. Nelikymppisyys tuntuu joltain mikä ei liity mitenkään minuun nuoreen tyttöseen.

Naisille sitten asiat tulee aina yllätyksenä :-)

mies51v