Epäluottamus ja arvostuksen väheneminen poliitikkoja kohtaan on näiden omaa syytä

Valtionhallinnosta ja politiikasta on tehty halpahintainen Matti ja Maija Meikäläisten temmellyskenttä. Kas tuossa vasemmistoliiton Li Andersson kyyhöttää villasukissaan hotellihuoneen lattialla läppäri sylissään hoitamassa valtion asioita. Ja tuossa keskustan Kulmuni lähettelee muina teineinä instaan galluppeja "elämän ja kuoleman kysymyksistä" mie-sie-kielellä höpötellen. Vielä en ole törmännyt somepäivitykseen, jossa joku ministereistä istuu wc-pöntöllä kyselemässä kansalaisten lempihävittäjää, mutta ehkä sekin päivä nähdään. Mikä näitä ihmisiä vaivaa?

Arvostuksen lasku ei sinänsä ole uusi ilmiö, eikä rajoitu pelkästään Suomeen. Jos nyt kuitenkin tarkastellaan tätä ongelmaa omassa maassamme, väittäisin niiden alkaneen suunnilleen Ahtisaaren presidenttikaudella. Hän oli selväst Koivistoa rennompi ja kansanmiesmäinen. Halonen puolestaan toi instituutioon muumimammakulttuurin. Niinistöllä on edeltäjiinsä nähden melko valtiomiesmäinen ote virkaansa, mikä ehkä selittää hänen hämmästyttävän suosionsa edellisissä vaaleissa.

Äänestäjät haluavat uskoa, että valtion asioita hoitavat kyvykkäimmät mahdolliset ihmiset, jotka tekevät työtään koko kansan etu mielessään joka päivä. Ei oman eturyhmänsä tai kuppikuntansa etu, vaan kaikkien. Samoin äänestäjät haluavat uskoa, että valitut edustajat suhtautuvat myös saamaansa luottamukseensa kunnioittavasti. Tähän ei kuulu villasukka-, alushousu, instababe-kuvat eikä -kulttuuri.

Luottamusta nakertavat toki muutkin asiat, kuten ilmiselvä valehtelu ja salakähmäisyys, jota olemme viime päivinä saaneet ihmetellä. Onko senkin syy se, että erittäin vaativia tehtäviä hoitavat ihmiset liian vähäisellä kokemuksella, koultuksella ja kyvykkyydellä? On samantekevää onko pyydetty ominaisuus valtiomiehuutta tai -naiseutta, mutta sitä pitäisi pikkuhiljaa alkaa joltakulta löytyä. Ovatko politiikan strategit ja edustajien todellisuudentaju täysin kadoksissa?