Miehet vätyksiä, anopit hirveitä, toiset äidit väärässä... peili?

Jotenkin tuntuu, että jonkinlainen suhteellisuudentaju on hävinnyt. Tai ehkä se on sitä, että keskitytään niin kovin paljon omaan itseen, että muut ihmiset ja normaali kanssakäyminen ei enää ole helppoa.

Täällä kun lukee näitä kirjoituksia, niin tuntuu, että monella on miehenä vätys, joka tekee kaiken väärin, ja mikä tärkeintä sotkee sisustusta, eikä "puolusta vaimoa" anoppia/kälyä/ tms. vastaan.
Ja anoppi ja käly ovat aina kamalia.

Onko se kaikki niin vaikeaa? Mitä jos vaan ottaa askeleen taaksepäin, ja muistaa olevansa ihan oma, itsenäinen yksilönsä, jolla on mahdollisuus tehdä ihan omat ratkaisunsa ja hoitaa omat ihmissuhteensa. Jos mies on oikeasti kamala vätys, niin miettii haluaako jatkaa hänen kanssaan. Jos ei halua tavata anoppia, ei tapaa. JOs käly on ilkeä, sanoo ihan itse kälylle, että miksi olet ilkeä?

Jotenkin minä en vaan pääse sisään tähän "käske miehen sanoa äidilleen" juttuun. Mies varmaan sanoo äidilleen asioista joista haluaa sanoa. Useimmiten nämä kärhämät tuntuvat olevan kuitenkin miniän ja anopin välisiä, (ehkä miniän ärsyyntymisestä lähtöisin), ja ihmettelen että mitä se mies siinä välissä tekee.

Jotain sellaista perspektiiviä asioihin. Suurpiirteisyyttä. Elämä on lyhyt, ei kaikesta aina kannata tehdä periaatekysymystä. Ja silloin kun kannattaa, kun asia on tärkeä, se kuuluu hoitaa itse eikä laittaa toista asialle.