Oletteko saaneet lapsia, vaikka tiedätte, että suhteenne ei tule kestämään?

Avopuolisoni tuhlaa rahojaan turhuuksiin, kuten peliautomaatteihin, nettikasinoihin ja baari-iltoihin. Kaksi viikkoa palkan jälkeen, rahat ovat loppu ja hän pyytää minulta rahaa kunnes saa uuden palkan. Hän ostaa ruokaa kotiin ehkä kerran kuussa, minä muuten. Pidän kyllä tästä listaa, ja muutaman kerran kuussa kiukuttelen, että haluan rahoja takaisin, koska mikäli toivoisin että hän maksaa takaisin itse, en ikinä näkisi rahojani. Pahimmillaan hän on ollut minulle kaksi tonnia velkaa, ja koska minunkin rahat joskus loppuvat, oma luottokortti on koko ajan miinuksella (tämä stressaa minua suunnattomasti). Miten hän oppisi käyttämään rahojaan paremmin?

Hän ei halua elämässään lainkaan eteenpäin, kun "asiat on hyvin näin". Asumme vuokralla hänen pienellä kotipaikkakunnallaan. Muutin tänne, koska halusin olla hänen kanssa. Itse olen halunnut ostaa asunnon jo vuosia. Hän tekee perus duunarityötä, vaikka potentiaalia olisi vaikka mihinkin. Hän on oikeasti todella älykäs, mutta ei vaan jaksa. Ei ole jaksanut opiskella lukion jälkeen. Hän ei myöskään ota töistä paineita, vaan elää päivässä. Itse suunnittelen mahdollisia jatko-opiskeluja, jotta joskus pääsisi eteenpäin, vaikka olen tyytyväinen nykyiseen työhööni.

Hänen kotipaikkakunta on kaukana minun kotinurkilta. En periaatteessa tunne täältä ketään, kuin työkavereita, joilla on omat menonsa. Täällä asuvat muutaamat ystäväni ovat perheenäitejä, joilla on aika paljon omaa elämää, mihin ei noin vain tungeta. Poikaystävällä on kaikki lapsuudenkaverinsa, jonka kanssa viettää mieluiten aikaa. Muutamaa parasta kaveriaan näkee viikottain. Hän on aina jossain, joten kodin hoitaminen on jäänyt minun tehtäväksi. Hän ei ole ikinä imuroinut eikä pessyt pyykillistä, jossa olisi ollut myös minun vaatteita (olemme asuneet yhdessä noin kaksi vuotta). Hän kysyy miksi en tee mitään, kun totuus on se, että rahaa ei vaan ole riittävästi, että joka päivä tekisi jotain. Viihdyn myös kotona.

Tuntuu siltä, että emme vietä riittävästi aikaa yhdessä. Hän on enemmän "maalaismainen" ja minä "kaupunkilainen", tykkään mielestäni ihan tavallisista asioista (käydä elokuvissa, kahvilla, pitsalla, keilailemassa, lounaalla, markkinoilla, kävelyllä, uimassa) mutta hän ei ikinä halua tehdä tällaisia asioita kanssani (tai keneenkään muun kanssa). Hän suostuu tapaamaan ystäviämme, kunhan ne on alunperin hänen ystäviä tai muita henkilöitä, joista hän tykkää. En helposti saisi häntä mukaan illalliselle MINUN ystävieni kanssa. Miten saan hänet ymmärtämään, että myös minun ideoitani ja halujani pitäisi kunnioittaa?

Asunnon osto on siis suunnitelmissa. Saisimme sellaisen lainan jonka haluamme, minä siksi että säästöjä löytyy, hän koska vanhemmat ovat takaamassa omaisuudellaan. Haluan ostaa asunnon ja haluan olla hänen kanssa. Mutta hänen täytyy muuttua, ja hänen täytyy näyttää, että haluaa olla kanssani. Miten saan hänet ymmärtämään tämän?

Kodin hoito, raha-asiat omilla niskoilla ja yksinäisyys vieraalla paikkakunnalla tekee minusta surullisen. Tämän seurauksena minua ärsyttää myös "pienet" asiat, kuten läheisyys sen jälkeen, että hän on polttanut tupakkaa.

Haluaisin kyllä lapsia jossain vaiheessa. Ollaan molemmat hieman alle 30v. Hän haluaisi odottaa vielä monta vuotta (koska elää hetkessä ja elämä on muka nyt niin mukavaa), vaikka itse tunnen, että aika tikittää. Onko joku teistä "hankkinut" lapsia, vaikka olette tienneet/arveilleet, että suhteenne ei tule kestämään? Onko joku ollut samanlaisessa pisteessä, saanut lapsia ja mies on ryhdistäytynyt ja yhtäkkiä alkanutkin ottaa vastuuta? Vai onko kyseessä toivoton tapaus, ns. miesvauva joka ei ikinä tule muuttumaan?

En pyydä että kehottatte minua jättämään hänet. Pyydän ohjeita, ideoita, vinkkejä ja teidän omia kertomuksia.