Kokemuksia isättömyydestä/huonosta isäsuhteesta

Vanhempien tuki on lapselle/nuorelle tärkeää ja varmasti isättömästäkin lapsesta voi kasvaa ihan tasapainoinen aikuinen, varsinkin jos sen turvallisen aikuisen mallin saa muualta.
Mutta kertokaapa omia kokemuksia miten teidän elämänne meni joiden isä ei ollut tavalla tai toisella läsnä elämässä? Oletteko käsitelleen asian jotenkin esim terapiassa vai onko se aina ollut ihan ok eikä hetkauttanut suuntaan eikä toiseen? Vai kipuiletteko asiaa yhä edelleenkin, vaikuttiko se jotenkin esim parisuhteen valintaan, itsetuntoon tms?

Aihe kiinnostaa sillä itselläni oli isä jonka kanssa asuin ja joka kasvatti minut 9-vuotiaasta asti yksin kun äitini menehtyi mutta joka ei silti koskaan ollut läsnä. Alkoholismi, valehtelu, varastelu, haukkuminen, yksin jättäminen jne olivat minun arkeani. Kasvoin ihmisen kanssa joka jaksoi aina muistuttaa siitä missä kaikessa olen huono, miten olen vain laiska ja saamaton, jokaisesta tekemästäni asiasta löytyi negatiivinen puoli ja jokin virhe. Ei kehuja, ei kannustusta, ei tukea.
Huomaan edelleenkin aikuisena että sisälläni on sellainen tyhjyys ja turvattomuus vaikka asiat on ihan hyvin ja minulla on nykyään hyvä ja tasapainoinen parisuhde. Kuitenkin aika monta vuotta kului niin että hypein suhteesta toiseen etsien hyväksyntää lähinnä itseäni vanhemmilta miehiltä, halusin että minut huomataan, että olisin kerrankin jollekin näkyvä ja merkityksellinen. Pelkkää seksiähän se yleensä oli eli mitään turvaa tai hyväksyntää niistä suhteista ei saanut vaan vain rikkinäisemmän mielen mutta sitä oli todella vaikeaa lopettaa. Jotenkin typerästi ajattelin että jonkun vanhemman miehen huomio jotenkin korjaisi minut ja saisin sellaista rakkautta jota olen aina kaivannut. Vaikka eihän se todellakaan niin mene. Onko kenelläkään samanlaisia kokemuksia asiasta?