Vastavuoroisuudesta suhteessa (minusta tuntuu, että se puuttuu)

Lähtökohta on se, että olemme molemmat keski-ikäisiä. Minulla ok toimeentulo, joka tosin yrittäjänä vaatii aktiivista otetta työn tekemiseen. Mies on ollut ainakin viimeiset 5 vuotta enemmän tai vähemmän työtön. Omien sanojensa mukaan toipunut burn outista yms. vaikeutta ollut elämässään. En itsekään ole vaikeuksilta välttänyt mutta olen silti elättänyt itseni ihan ok-tasolla.

Tapasin kyseisen miehen n. vuosi sitten. Mies sanoi voivansa tarjota pelkkää rakkautta tavatessamme. En ihan kirjaimellisesti tätä ottanut vaan kuvittelin, että tyypillä on asiat jotenkin reilassa. Tässä vuoden mittaan on selvinnyt, että miehellä ei ole rahaa milloin ruokaan, milloin bussilippuun ja milloin vuokraan. Minä taas haluaisin elää jokseenkin normaalia elämää eli harrastaa, nähdä kavereita, matkailla (pienimuotoisesti) silloin tällöin jne. Mies ei pidä siitä, että vietän aikaa ystävieni kanssa. Miehen kanssa ajanvietto on sitä, että katsotaan sohvalla telkkaria (yleensä minun tunnuksillani suoratoistopalveluista). Olemme tasan kerran käyneet elokuvissa vuoden aikana, tällöin minä maksoin liput. Olen tarjonnut miehelle vaikka kuinka monta kertaa ruoat ravintolassa, tuonut useita kymmeniä kertoja säkillisen ruokaa (miehen ruokatarjoilu lähinnä keitettyä pastaa ja ilmaiseksi saatua leipää) ja auttanut ties missä milloinkin. Olen ostanut miehelle synttäri- ja nimpparilahjat. Mies ei ole muistanut syntymäpäiviäni nimipäivistä puhumattakaan.

Olen kyllästynyt. Minä teen hiki hatussa töitä ja mies pelaa pleikkaa kotonaan kysellen kiihkeästi, milloin olen tulossa hänen luokseen. Miehen mielestä rakkauden pitäisi riittää. Minusta aikuisessa suhteessa on kyse ensisijaisesti vastavuoroisuudesta eikä sanahelinästä. Mies kyllä huomioi minua sanallisesti, kertoo haluavansa ja rakastavansa minua. Minä en vain osaa enää sanoa mitään. En tiedä, mitä minä tästä suhteesta saan. Mies ei tajua hölkäsen pöläystä tekemästäni työstä eli en odota saavani siihen neuvoja. Minä olen taas olen pyrkinyt parhaani mukan auttamaan miestä tämän yritystoiminnan käynnistämisessä uudelleen. Tajuan siitä siis ainakin jotakin.

Mies syyttää minua hulluksi, valehtelijaksi ja vaikka miksi kun olen todennut väsyneeni tähän yksipuoliseen suhteeseen. Mies ei saa haluamaansa läheisyyttä (myönnän, että em. "meriiteillä" varustettu päivät ja pleikkaria pelaava mies ei enää sytytä) mutta minäkään en koe saaneeni suhteeseen aikuista ja vastuullista miestä.

Arvoisa av-raati, sana on vapaa! Kumpi on väärässä/kumpi vaatii liikaa? Mielipiteitä mielellään perustelujen tai omakohtaisten kokemusten kera.