Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Millaisia olette te 40+ ihmiset, jotka ette ikinä ole olleet rakkaussuhteessa?
24.05.2019 |
En tarkoita sitä, ettet olisi ikinä seurustellut yms. vaan sitä, ettet ikinä ole ollut rakastunut ihmiseen, joka olisi rakastanut sinua. Olen itse ollut suhteissa, joissa joku sellainen tietty sama aaltopituus on jäänyt puuttumaan ja olen sen vuoksi halunnut mieluummin viettää vapaa-aikani yksin.
Olen itse korkeakoulutettu ja teen töitä yrittäjänä. Lapsuus oli mitä oli aika tunneköyhän äidin kasvattamana ja olen aina tuntenut olevani vähän kummallinen. Sitä parasta ystävääkään ei ikinä löytynyt (vähän samaan tapaan, kuin ei kumppaniakaan).
Kavereita oli lähinnä harrastuksissa, enimmäkseen hoidin lapsena/nuorena lemmikkejäni, luin, piirsin ja haaveilin jostakin ihan muusta. Olisin halunnut harrastaa asioita, joihin minulla ei ollut mitään mahdollisuuksia.
Aikuisena sama meno jatkunut. En ole löytänyt oikeita ystäviä enkä ole löytänyt sitä juttua, joka minua elämässä vetäisi puoleeni. Teen töitä, harrastan liikuntaa ja matkustan enimmäkseen yksin. Työssäni tapaan ihmisiä mutta työroolini on aika erilainen kuin se minä, joka oikeasti olen. Ehkä siksikin työn kautta on vaikeaa tutustua ”omalta” tuntuviin ihmisiin.
Olen hoikka, oikeastaan aika kaunis enkä keksi mitään ulkoista estettä sille, etten ole saanut vastarakkautta osakseni. Osaan keskustella, olen hienotunteinen ja kohtelias mutten mikään kynnysmatto. Käyn paljon yksikseni syömässä ulkona, elokuvissa yms. mutta hyvässä seurassa sekin olisi varmasti hauskempaa. En vain löydä sitä riittävän samankaltaista seuraa, jossa viihtyisin.
Tykkäisin esim. käydä ulkomailla laskettelemassa, patikoimassa ja fillaroimassa. Rantalomailija en ole enkä reppureissaajakaan. Olen yksikseni tehnyt autoreissuja Euroopassa ja käynyt yksikseni aktiivisemmilla lomilla. Näillä matkoilla näkee paljon pariskuntia ja tunnen lomallakin olevani jokin kummajainen, joka jakaa kaksin istuttavan ruokapöydän padinsa kanssa keskustellen.
Millaisia te muut parittomat olette? Mitä arvelette syyksi yksinäisyyteenne?
Kommentit (3)
Kotihiiri kirjoitti:
Kävin kopioimassa osan eilistä kirjoitustani toisesta ketjusta:
"Minä olen aina viettänyt suurimman osan valveajastani joko työssä tai matkalla sinne, myös viikonloppuisin. Toimenkuvani ei salli sutinaa töissä. Ailahtelevat aikatauluni ovat estäneet kimppaharrastustoiminnan. Olen vaihtanut paikkakuntaa niin usein, ettei juuria ja kaverisuhteita ole muodostunut. Käytännössä olen opiskeluaikojeni jälkeen tavannut ihmisiä lähinnä ruokakaupoissa tai bensa-asemilla, enkä kummistakaan ole löytänyt ketään."
Voisin kopioida suurimman osan sinunkin kirjoituksestasi. Olen pienestä pitäen viihtynyt kotona ja/tai itsekseni siinä määrin, että minua saatetaan pitää kummallisena. Maantieteellisten yms. seikkojen vuoksi kavereina oli niitä samanikäisiä, joita nyt sattui olemaan saatavilla, eikä ystävyyssuhteita syntynyt. "Kaveriporukka" on minulle vieras ilmiö. "Ei ne pojat tule kotoa hakemaan" sen sijaan on erittäin tuttu huomautus. Samoin kuin sinun tapauksessasi näyttää olevan, minä en välttämättä tarvitse tai edes halua muiden ihmisten seuraa. Tämän kertoi minulle ensimmäisenä puolitutun lukiokaverin kanssa tehty interrailmatka.
Olen joskus miettinyt, olenko mahdollisesti jollain tavalla autistinen, tasapainoton tai edes erityisherkkä ihminen, mutta en näytä olevan. Minulla on tämä kotihiirimäinen puoleni, mutta työminästäni ei kukaan voisi sitä edes arvata: sekä palkansaajana että yrittäjänä tehtäväni on ollut toimia asiantuntijana, pitää asiat ja ihmiset koossa, kannustaa ja ohjata. Työpersoonani on avulias, esiintymiskykyinen ja hyvin huumorintajuinen. Yrittäjän ja palveluntuottajan ominaisuudessa on kuitenkin lähes mahdotonta luoda kaveruussuhteita työpaikoillaan.
Rakkaussuhteiden ja kaveruuksien löytämisen vaikeuden syyt lienevät samat: en välttämättä tarvitse niitä. Muutama muinainen kaveruuskolhu on osaltaan loitontanut minua tehokkaasti kaikesta yhteisöllisyydestä, eikä kukaan käytännössä tiedä minun yksityisasioistani mitään. Kun ei tiedetä, arvaillaan.
Olen kai ajatellut niin, että kyllä se oikea jostain ilmestyy, kun kerran "kaikille muillekin" on ilmestynyt. Minä olen tavannut vain miehiä, joilla on aivan erilaiset motiivit parisuhteelle kuin minulla. Minä haluan lähinnä elämänkumppanuutta ja sänkykumppanuutta. Kun vaaditaan suuria elämänmuutoksia ja sopeutumista toisen elämäntyyliin, minun on vain todettava, että ei näillä koordinaateilla.
Erityisesti tuo viimeinen lause kolahti. Minäkin haluan ihmisen, jonka kanssa voin harrastaa loistavaa seksiä ja jakaa sekä keskustella elämään liittyvistä asioista. En todellakaan halua jakaa vapaa-aikaani jonkun yksinäisyydestä kärsivän ja siksi pakonomaisesti suhdetta etsivän kanssa. Näitä saa välillä ravistella kiihkeästikin irti lahkeistaan.
Olen törmännyt kaikenlaisiin elämää huomattavan paljon minua käytännöllisemmin lähestyviin miehiin, läheisriippuvaisiin takertujiin, addikteihin yms. Ilmeisesti reipas työroolini vetää puoleensa ihmisiä, jotka toivovat minun laittavan heidänkin elämänsä kuntoon ja kuvittelevat minun nauttivan toimeliaisuudesta (=kaikenlaista jatkuvaa puuhastelua, yhdessä kokkaamista, yhdessä kaupassa käymistä yms.) myös vapaa-ajalla.
Haluaisin löytää sosiaalisen "erakkomiehen", joka ei tarvitse äitiä/seuraneitiä/veroneuvojaa/yleistä ongelmanratkojaa/pukeutumisneuvojaa/kodinhoitajaa mutta joka kaipaa rentoa, yhdessä vietettävää aikaa ilman paita ja perse -meininkiä. Eipä ole löytynyt.
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen työpaikan ja asiakassuhteiden diplomaatti. Se, joka kuuntelee, neuvottelee, sovittelee ja ehdottaa kompromissiratkaisuja. Aika samaa muissakin ihmiskontakteissa. En kuitenkaan jaksa sitä enää kotona ja parisuhde edellyttäisi juuri noita asioita. Edelleenkin on miehiä, jotka helposti ihastuvat minuun, vaikka olen jo yli 50 v. Mutta miehet ihastuvat aina "diplomaattiminääni" eikä seurustelusuhteet koskaan kestä ihastumisvaiheesta rakastamiseen asti. En vaan ole oikealla tavalla parisuhdeihminen.
Mulla on ollut tasapainoinen, hyvä ja onnellinen lapsuus. Vanhempani ovat edelleenkin yhdessä, vaikka ikää jo yli 90 v. En siis ole eroperheen tai uusperheen lapsi vaan ihan ydinperheessä kasvanut. Olen opiskellut itselleni kaksikin ammattia, en ole ollut päivääkään elämässäni työtön, tykkään työstäni ja tulen palkallani ja pääomatuloillani oikein mainiosti toimeen. Mulla on myös aina ollut ystäviä ja kavereita, mutta viihdyn varsin mainiosti yksinkin. Huomenna esim aion mennä Maailma kylässä -festareille ja vaikka mulla on useampikin ihminen, jota voisin pyytää mukaan, menen yksin. En ole koskaan kokenut ongelmaksi tehdä asioita yksinkin ja monet asiat ovat sellaisia, jotka nimenomaan teen mielelläni yksin. Nyt, kun kirjoitin tätä kommenttiani, tajusin yhden asian. Koska mä olen hyvä kuuntelija ja keskityn ajatuksen kanssa siihen, mitä toinen sanoo, mulla menee hyvin usein ohi se, mitä olin varsinaisesti tullut tekemään tai katsomaan. Kun menen yksin, voin keskittyä täysin.
Alue: Aihe vapaa
Kävin kopioimassa osan eilistä kirjoitustani toisesta ketjusta:
"Minä olen aina viettänyt suurimman osan valveajastani joko työssä tai matkalla sinne, myös viikonloppuisin. Toimenkuvani ei salli sutinaa töissä. Ailahtelevat aikatauluni ovat estäneet kimppaharrastustoiminnan. Olen vaihtanut paikkakuntaa niin usein, ettei juuria ja kaverisuhteita ole muodostunut. Käytännössä olen opiskeluaikojeni jälkeen tavannut ihmisiä lähinnä ruokakaupoissa tai bensa-asemilla, enkä kummistakaan ole löytänyt ketään."
Voisin kopioida suurimman osan sinunkin kirjoituksestasi. Olen pienestä pitäen viihtynyt kotona ja/tai itsekseni siinä määrin, että minua saatetaan pitää kummallisena. Maantieteellisten yms. seikkojen vuoksi kavereina oli niitä samanikäisiä, joita nyt sattui olemaan saatavilla, eikä ystävyyssuhteita syntynyt. "Kaveriporukka" on minulle vieras ilmiö. "Ei ne pojat tule kotoa hakemaan" sen sijaan on erittäin tuttu huomautus. Samoin kuin sinun tapauksessasi näyttää olevan, minä en välttämättä tarvitse tai edes halua muiden ihmisten seuraa. Tämän kertoi minulle ensimmäisenä puolitutun lukiokaverin kanssa tehty interrailmatka.
Olen joskus miettinyt, olenko mahdollisesti jollain tavalla autistinen, tasapainoton tai edes erityisherkkä ihminen, mutta en näytä olevan. Minulla on tämä kotihiirimäinen puoleni, mutta työminästäni ei kukaan voisi sitä edes arvata: sekä palkansaajana että yrittäjänä tehtäväni on ollut toimia asiantuntijana, pitää asiat ja ihmiset koossa, kannustaa ja ohjata. Työpersoonani on avulias, esiintymiskykyinen ja hyvin huumorintajuinen. Yrittäjän ja palveluntuottajan ominaisuudessa on kuitenkin lähes mahdotonta luoda kaveruussuhteita työpaikoillaan.
Rakkaussuhteiden ja kaveruuksien löytämisen vaikeuden syyt lienevät samat: en välttämättä tarvitse niitä. Muutama muinainen kaveruuskolhu on osaltaan loitontanut minua tehokkaasti kaikesta yhteisöllisyydestä, eikä kukaan käytännössä tiedä minun yksityisasioistani mitään. Kun ei tiedetä, arvaillaan.
Olen kai ajatellut niin, että kyllä se oikea jostain ilmestyy, kun kerran "kaikille muillekin" on ilmestynyt. Minä olen tavannut vain miehiä, joilla on aivan erilaiset motiivit parisuhteelle kuin minulla. Minä haluan lähinnä elämänkumppanuutta ja sänkykumppanuutta. Kun vaaditaan suuria elämänmuutoksia ja sopeutumista toisen elämäntyyliin, minun on vain todettava, että ei näillä koordinaateilla.