Huomaan kiukuttelevani -vaikka kumppanini toimii oikein.

Olemme viettäneet aikaapuoli vuotta. Molemmilla itsenäiset omat elämät -talous, työ, harrastuksia, ystävät. Tavattuamme olemme halunneet viettää lähes kaiken ajan yhdessä. Ja todella olemme kokeneet yhdessä paljon, lomareissuja, harrastuksia, ystäviä. Mies vanhempi, varakkaampi, suuremmalla elämänkokemuksella varustettu. Hänellä on mahdollisuuksia elämään joita itselläni ei ole. Yhteisestä tulevaisuudesta emme puhu. Mies huomioi (kokemuksin, ei lahjoin), todella yrittää toimia niin että molemmilla olisi kivaa.

Inhoan itseäni kun en osaa antautua tuohon kaikkeen. Saatan kiukustua hetkellisesti "miehen sanoin; näyttää naamaa" kun arjessa asiat eivät tapahdu niinkuin toivon - jotain kömmähdyksiä sattuu, esim. joudun odottamaan miestä, ylipäätään elämään/ suunnnittelemaan "hänen elämäänsä". Tällöin hän sivaltaa että "hänen ei tarvi katsoa kiukutteluani". Tämä saa itseni vajoamaan aivan alas, tuntemaan itseni sopimattomaksi seurustelusuhteeseen. Tuolloin haluan vain omaan rauhaan, pois yhteisestä kuplasta.

Koen olleeni aiemmin hyvinkin itsenäinen, joten nyt minulla on selkeästi vaikeuksa sopeutua toisen elämään, aikatauluihin ja luopua omista jutuistani vaikkakin tuolloin saisin yhteisiä kokemuksia.

Onko niin että kaikista ihmisistä ei ole vaan seurusteleen vain olenko "haukkaamassa liian isoa -erilaista elämäntyyliä".