Palasin masennuksen jälkeen vihdoin töihin

Ja itkin ilosta kotona koska tunsin kuuluvani uuteen paikkaan ja koin oloni arvostetuksi ja hyväksi.

Aloitan toistaiseksi viikonloppuvuoroilla ja siirryn täyteen arkeen ja ns normaaliin elämään näillä näkymin syksyllä.

En pysty edes kuvailemaan mikä helpotus on kun työpaikka tuntuu siltä ettei tee mieli kadota maan alle tai mennä itkemään jonnekin piiloon. Työpaikalla ei tiedetä mun masennuksesta enkä tahdo että saavat tietääkään. Vaikka masennuksen ei pitäisi olla tabu eikä ihmettelyn aihe niin se poikkeuksetta on sitä jossain määrin. Haluan vaan kuulua porukkaan töissä ja olla tasavertainen, enkä olla "se joka ei ehkä jaksa" tai "se kuka oli masentunut". Jotenkin tuntuu että on saanut uuden mahdollisuuden luoda hyvä elämä.