Traumaperäiset mt-ongelmat (ptsd) ja perheen perustaminen mietityttävät

No riippuu PTSDn vakavuudesta ja siitä, joutuisivatko vaikka lapset näkemään voimakkaita takaumia, tai saatko niin kovia black outteja ettet vaikka huomaisi kun lapsi kiipeää yksin rappusia taaperona? Oletko niin kysyy ettet jaksa mitään ylimääräistä, lapsi jäisi ilman kivaa aikaa äidin kanssa? Oletko ärtynyt ja surumielinen, lapsi joutuisi tätä todistamaan? Lapsi aistii kyllä tuollaiset asiat, saattaa ahdistua suunnattomasti kun oppii sen sinulta.

En siis tuomitse. Minullakin on vakava ptsd. Olen vasta 23 joten minulla ei ole ns. hengenhätä asian suhteen, mutta juuri nyt.. jos minä hankkisin lapsen, se olisi elämäni itsekkäin teko, sillä todennäköisesti turmelisin hänet.

Toivottavasti sinun tilanteesi on lievempi. Osoittaa oikeaa välittämistä vaikka lasta ei vielä ole, että mietit asiaa etkä vain hyppää suoraan raskauden yrittämiseen. Toivotan sinulle kaikkea hyvää. ❤️

Triggereitä on useita, mutta olen ainakin tähän asti pystynyt hallitsemaan tilanteita melko hyvin ja pystyn vaikuttamaan altistunko tilanteille, joissa olo huononee nopeasti (= päästävä salamana karkuun). Sosiaalinen kanssakäyminen on minulle raskasta ja väsyn henkisesti, mutta yritän pitää arkea yllä ja hoitaa omat asiani, joten en usko, että sitä möllötettäisiin vain kotona. Mielialat kyllä heittelevät, jos arjessa on "painetta" paljon ja valitettavasti lapsi aistii kyllä tuollaisen vaikka sitä kuinka peittelisikin. Muistan tämän omasta lapsuudestani ja kun perusturvallisuuden tunne järkkyy niin pahimmillaan tilanne voisi olla sama kuin minulla nyt (dissosiaatioita kun ahdistus kasvaa liikaa).

Sen vuoksi tätä mietinkin koska en missään nimessä halua tuhota viattoman lapsen elämää omilla ongelmillani niin kuin itselleni kävi omien vanhempieni takia.  Surettaa hetkittäin, että oman lapsuuden takia voi hyvin olla, ettei omasta lapsesta kannata haaveilla :( Laittaa myös parisuhteen vaakalaudalle koska mieheni haluaa lapsia ja sairastuin jo ollessamme kimpassa, joten tätä ei ole voinut ennakoida.

Päävikaisten pitäisi aina jättää lasten saaminen välistä. Vaikka ne pääviat olisikin "traumaperäisiä" (eli oot heikko)

Minulla on ollut aiemmin PTSD-diagnoosi. Lapset ovat olleet minulle todella iso ilon aihe elämässäni. Koen jaksaneeni ihan kohtalaisesti, mutta ajoittain ahdistus pyrkii yhä pintaan. Yksinään en lapsia olisi hankkinnut. Omien ja lapsen tunteiden sanoittaminen on auttanut vaikeissa tilanteissa. Opetteluahan vanhemmuus on, joten itseäänkin kohtaan on oltava armollinen.

Mulla todettiin PTSD parikymppisenä lapsuuden ja nuoruuden traumojen takia, selvisin muun muassa kahdesta perhesurman yrityksestä hengissä, niitä ei kuitenkaan purettu ikinä missään, johti tosiaan diagnoosiin myöhemmin. Minusta tuli ihan hyvä äiti, uskallan sanoa näin, lapset teini-ikäisiä. Emme ole tarvinneet erityispalveluja eikä lapsillani ole mielenterveysongelmia. Mulle on valjennut, ettei trauma ole aiheutunut mistään sisäisestä viastani tai ongelmastani, vaan olosuhteet ovat saaneet minut kipeäksi. Se minuus, se mitä oikeasti olen, on hyvää, viisasta, kaunista ja arvokasta. Siitä jaan lapsillekin.

Liian vähän puhutaan siitä, että reagoiminen on normaalia. Koen, että olisin psykopaatti jos olisin selvinnyt kaikesta haavoittumatta, minulla ei voisi olla normaali tunne-elämää. Kun on vastakkain äärimmäisen tuhon kanssa ja jatkuvasti yllä leijuu kuolemanuhka, niin se vaikuttaa, kaikkiin. Toki herkkiin varmasti vakavammin.

Mulla on triggereitä edelleen, mutta ne ovat vaimenneet. Vältän tietoisesti esim. riitaisia, uhkailevia ja narsistisia ihmisiä koska näistä tulee pahimmat takaumat ja jopa paniikki, että on päästävä äkkiä pois. Mielestäni tämä ei rajoita elämää, kestäisin mielisairaita ihmisiä paremmin jos mulla ei olisi koskaan ollut PTSD:tä, mutta kuinka paljon heitä tarvitsee muutenkaan kestää, terveenkään ihmisen.

Vierailija kirjoitti:

Mulla todettiin PTSD parikymppisenä lapsuuden ja nuoruuden traumojen takia, selvisin muun muassa kahdesta perhesurman yrityksestä hengissä, niitä ei kuitenkaan purettu ikinä missään, johti tosiaan diagnoosiin myöhemmin. Minusta tuli ihan hyvä äiti, uskallan sanoa näin, lapset teini-ikäisiä. Emme ole tarvinneet erityispalveluja eikä lapsillani ole mielenterveysongelmia. Mulle on valjennut, ettei trauma ole aiheutunut mistään sisäisestä viastani tai ongelmastani, vaan olosuhteet ovat saaneet minut kipeäksi. Se minuus, se mitä oikeasti olen, on hyvää, viisasta, kaunista ja arvokasta. Siitä jaan lapsillekin.

Liian vähän puhutaan siitä, että reagoiminen on normaalia. Koen, että olisin psykopaatti jos olisin selvinnyt kaikesta haavoittumatta, minulla ei voisi olla normaali tunne-elämää. Kun on vastakkain äärimmäisen tuhon kanssa ja jatkuvasti yllä leijuu kuolemanuhka, niin se vaikuttaa, kaikkiin. Toki herkkiin varmasti vakavammin.

Mulla on triggereitä edelleen, mutta ne ovat vaimenneet. Vältän tietoisesti esim. riitaisia, uhkailevia ja narsistisia ihmisiä koska näistä tulee pahimmat takaumat ja jopa paniikki, että on päästävä äkkiä pois. Mielestäni tämä ei rajoita elämää, kestäisin mielisairaita ihmisiä paremmin jos mulla ei olisi koskaan ollut PTSD:tä, mutta kuinka paljon heitä tarvitsee muutenkaan kestää, terveenkään ihmisen.

Mietit tätä todella viisaasti.

Kiitos, nro 6. Tätä ristiä olen raahannut vuosikymmenen ja raahaan varmasti hautaan saakka, mutta se määrittelee elämääni yhä harvemmin, yhä heikommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on valjennut, ettei trauma ole aiheutunut mistään sisäisestä viastani tai ongelmastani, vaan olosuhteet ovat saaneet minut kipeäksi. Se minuus, se mitä oikeasti olen, on hyvää, viisasta, kaunista ja arvokasta. Siitä jaan lapsillekin.

Liian vähän puhutaan siitä, että reagoiminen on normaalia. Koen, että olisin psykopaatti jos olisin selvinnyt kaikesta haavoittumatta, minulla ei voisi olla normaali tunne-elämää. Kun on vastakkain äärimmäisen tuhon kanssa ja jatkuvasti yllä leijuu kuolemanuhka, niin se vaikuttaa, kaikkiin. Toki herkkiin varmasti vakavammin.

 

Tätä yritän hokea itsellenikin, olen olosuhteiden tulos ja niihin en olisi pienenä lapsena voinut vaikuttaa mitenkään. Lapsuuden jälkeen tulleet muut traumat ovat vain vahvistaneet ongelmia melkoisiin mittoihin ja nyt ne uskaltavat tulla pintaan. 

Helpottavaa kuulla muiden kokemuksia! 

Rini kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle on valjennut, ettei trauma ole aiheutunut mistään sisäisestä viastani tai ongelmastani, vaan olosuhteet ovat saaneet minut kipeäksi. Se minuus, se mitä oikeasti olen, on hyvää, viisasta, kaunista ja arvokasta. Siitä jaan lapsillekin.

Liian vähän puhutaan siitä, että reagoiminen on normaalia. Koen, että olisin psykopaatti jos olisin selvinnyt kaikesta haavoittumatta, minulla ei voisi olla normaali tunne-elämää. Kun on vastakkain äärimmäisen tuhon kanssa ja jatkuvasti yllä leijuu kuolemanuhka, niin se vaikuttaa, kaikkiin. Toki herkkiin varmasti vakavammin.

 

Tätä yritän hokea itsellenikin, olen olosuhteiden tulos ja niihin en olisi pienenä lapsena voinut vaikuttaa mitenkään. Lapsuuden jälkeen tulleet muut traumat ovat vain vahvistaneet ongelmia melkoisiin mittoihin ja nyt ne uskaltavat tulla pintaan. 

Helpottavaa kuulla muiden kokemuksia! 

Vanhemmaksi tulo voi nostaa vanhoja traumoja uudella tavalla pintaan, joten kannattaa ottaa apu vastaan, jos neuvolassa sitä tarjotaan.

Huh. Eihän tokikaan ptsd:n tai minkään yhden asian takia välttämättä synny yhtään huonompaa vanhemmuutta kuin ilman sitä.

Tietysti selviytyminen on itseltäni vaatinut valtavasti itsetutkiskelua ja työntekoa mm. terapiassa. Huonovointinen ihminen voi huonosti myös vanhempana.

Ei mikään dg sinänsä vaan kyseisen henkilön elämäntilanne, hyvinvointi ja toimintakykyisyys sekä tukiverkostot yms vaikuttavat vanhemmuuteen.

Kyllä toki sen pään pitää kestää paljon hankaliakin asioita verraten helppoon lapsettomaan elämään. (En tarkoita vähätellä tahattomasti lapsettomien surua! Tarkoitan vain käytännön helppoutta.) Mutta se kaikki ilo ja toivo ja voima jonka lapsesta saa on myös tuolloin poissa.

Minä jätin välistä kun en tiennyt miten olisin oikeasti jaksanut vauvan kanssa kun mies oli paljon matkatöissä ja ei muuta tukiverkostoa lähellä. Nyt vanhempana harmistus ja katumus on suuri. Kärsin myös lapsuuteni aiheuttamista takaumista.