Puhutko vai huudatko vihaisena?

Olen hiljaa. En mökötä, mutta teeskentelen, että mitään riitää ei olisikaan.

Minulle on jostain syystä muotoutunut sellainen tosi vahva ajatusmalli, että vain vähemmän älykkäät ihmiset riitelevät tai suuttuvat. Se ei tietenkään pidä paikkaansa, mutta en silti pääse siitä ajattelutavasta irti, joten en osallistu riitoihin ollenkaan.

Puhun rauhallisesti. Ei huutaminen ole tunteiden osoittamista, se on pyrkimys saada toinen hiljaiseksi.

Epäsopiivassa tilanteessa voi päästä joku siihen sopimaaton lapsus.

Puhun rauhallisesti ja kerron miltä minusta tuntuu. En pado vihaa sisääni. 

Puhun, mutta luontaisesti kova puheääneni ja taipumukseni ilmaista itseäni tarvittaessa napakasti saattavat tuntua toisesta hyökkäävältä. En ole niitä ihmisiä, jotka vihaisena pystyvät rauhalliseen ja  lempeään keskustelutyyliin, mutten kuitenkaan jyrää toista huutamalla. Olen myös opetellut antamaan toiselle puheenvuoron, että riita todellakin pysyy keskusteluna, vaikkakin sitten tiukkasävyisenä.

Vierailija kirjoitti:

Epäsopiivassa tilanteessa voi päästä joku siihen sopimaaton lapsus.

Kyllä se yleensä tuleee siinä vaiheessssa kun tilanteesta huomaaa että se itsee tilanne itsesssään orjuuttaa ja on ihan omansalaaainen järjetön tilannne mikä lieetsooo itseensä.

En huuda koskaan. Yritän puhua rauhallisesti, mutta yleensä se puhe tulee ulos itkuisena ulinana.