Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Äiti-tytär suhteen parantaminen
NoHope95
29.07.2018 |
Te jotka omaksutte hyvän äiti-tytär suhteen, niin miten saatte pidettyä suhteelle hyvää balanssia?
Täytän loppuvuonna 23 vuotta ja äitini täyttää muutaman vuoden päästä 50. Meillä oli hyvä äiti-tytär suhde pari vuotta sitten kun muutin toiseen kaupunkiin töiden perässä, mutta työn päätyttyä muutin takaisin "kotiin". Viime vuosi oli itselläni henkisesti todella raskasta aikaa johon mahtuu tärkeän henkilön poismeno, leikkauksesta toipuminen, koiran akuutti suolitukos... niin ja joulu.
Olin saanut töitä taas toiselta paikkakunnalta jonne ajoin päivittäin. Jo kahden viikon jälkeen oma käpy alkoi vähitellen palamaan esimiehen jatkuvan solvaamisen sekä kyyläämisen takia, joka aiheutti suorituspaineita. Kyseinen työ ei vastannut oman alani töitä millään tavalla, mutta minulta vaadittiin ammattilaisen taitoja vaikka kyseistä alaa olin harjoittanut vasta kaksi viikkoa. Tässä kohtaa alkoi suhteeni äitiini kärjistymään.
Joulu oli tuloillaan ja olin itse palanut jo piippuun ennen hienoa juhlaa. Minulla on yksi yhteinen koira äitini kanssa (vaikka erillään asumme) ja veljeni oli puoli vuotta sitten saanut esikoisensa maailmaan. Kälyni vaati, että koira menee pois jotta he voivat tulla syömään. Koirani yksinkertaisesti "sekoaa" näistä kahdesta, mutta ei niinkään vauvasta. Näin jälkeenpäin ajateltuna tämä kuullostaa naurettavalta, mutta kimpaannuin asiasta niin pahasti etten osallistunut kyseiseen joulunviettoon vaan vietin sen muualla.
Joulun aikaan olin niin hermot kireällä työn ja em. uutisen vuoksi, että ajattelemattomana tulisieluna kyseenalaistin tämän perheen antiseptistä elämää. Tämä oli suurin virhe ja kadun sitä loppuelämäni, mutta sanottua asiaa ei voi enää kumota. Tällöin kälyni laittoi minuun välit poikki ja haukkui minut pystyyn, koska tunkeuduin heidän reviirilleen. Pyysin anteeksi, mutta tuolloin en kertonut syytä mistä se kenkä oikein puristi, eli työpaikka.
Vaihtui vuosi ja lopulta pinnani paloi aivan huippuunsa. Sanoin viikon viimeisenä työpäivänä esimiehelle, että haluaisin jutella hänen kanssaan kahden kesken johon hän suostui hyvin tiukkaan sävyyn. Mentiin hänen koppiinsa ja esitin asiani mistä kenkä puristaa (työaika meni joka päivä ylitöiksi miesvajeen vuoksi). Samalla sanoin, että tulen purkamaan koeajan viimeisenä päivänä työsopimukseni karenssin uhalla. Tähän esimies vastasi, että ilmoitus oli uhkailua ja kiristämistä. Kyseiseen paikkaan olin mennyt vuokrafirman kautta ja yrityksen pomo soitti vuokrafirman pomolle ja kertoi juuri em. asian. Vuokrafirman pomo nauroi tilanteelle ja sanoi, että siinä ei rikota mitään lakipykälää. Puhelun jälkeen sanoin, että mikäli asialle ei tehdä mitään otan aluehallintovirastoon yhteyttä ja selvitetään yhdessä tätä ongelmaa. Seuraavana päivänä minut irtisanottiin, mutta syytä en tiedä, varmaan pelko. --> Karenssilta vältyin.
Joulusta oli vielä jännitteitä ja pyysin kälyltäni anteeksi ja kerroin lopulta mistä kenkää puristaa. Tuohon aikaan en halunnut nähdä ketään, koska olin todella räjähdysaltis. Jos työpaikan ongelman olisin sanonut joulun alla niin pahimmassa tapauskessa minulla ja kälyllä olisi varmaan vieläkin välit poikki. Välit äitiini sekä veljen perheeseen oli tosi kireät, mutta tuo sama kireys on jatkunut joulusta tähän päivään. Opein kantapään kautta pitämään turpani kiinni, joka liittyy jollain tapaan veljeeni. Myöskään en ole uskaltanut enää kysyä heiltä yhtään mitään ja äitini haluaa raahata minua puoliväkisin heidän seuraan josta ennemmin kieltäydyn riitojen välttämiseksi.
Kommentit (7)
Sinulla on selvästi tarve jutella ammattiauttajan kanssa. Se olisi hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kai nyt ammattiauttajalle.?!
Ap, I feel you. Mulla on itsellä niin ärsyttävä lapsuudenperhe. Onneksi ei tarvitse olla tekemisissä, jos ei halua. Suosittelen, että ottaisit vähän välimatkaa. Ei se puhuminen heidän kanssaan taida paljon auttaa... Minun tilanteessa ei ainakaan.
Paras keskittyä omaan elämään ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa! Sinä voisit laittaa aikasi hyvän työpaikan etsimiseen. Sekä itsestä huolehtimiseen. Liikut ja syöt nii kuin pitää. Äläkä unohda unta! Se jo helpottaa ns stressin sietokykyyn. Koitat ottaa lunkisti.
Kyllä se siitä <3
Toveri kirjoitti:
Ei kai nyt ammattiauttajalle.?!
Ap, I feel you. Mulla on itsellä niin ärsyttävä lapsuudenperhe. Onneksi ei tarvitse olla tekemisissä, jos ei halua. Suosittelen, että ottaisit vähän välimatkaa. Ei se puhuminen heidän kanssaan taida paljon auttaa... Minun tilanteessa ei ainakaan.
Paras keskittyä omaan elämään ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa! Sinä voisit laittaa aikasi hyvän työpaikan etsimiseen. Sekä itsestä huolehtimiseen. Liikut ja syöt nii kuin pitää. Äläkä unohda unta! Se jo helpottaa ns stressin sietokykyyn. Koitat ottaa lunkisti.
Kyllä se siitä <3
Kiitos, jaksamisia sinullekin! Olen löytänyt uuden työpaikan heti vanhan päätyttyä ja olen ollut tosi tyytyväinen tuon episodin jälkeen. :) Elämä menee muuten ihan hyvin, mutta tuota vanhempien pompettelua en kerta kaikkiaan ymmärrä vielä aikuisuuden iällä. Kuri ja rakkaus ovat avainsana, mutta tuntuu kuin ei anneta tilaa omaan elämään. Saanko kysyä minkälainen oli lapsuudenperheesi n. suurinpiirtein? Tällaisista asioista olisi vain niin kiva jutella vaikka s.postitse ja vaihtaa samanlaisia kokemuksia! :)
Avaudu mieluummin jollekin muulle ongelmistasi. Perhe ei ole se oikea osoite negatiivisten tuntemusten purkuun. Psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelu voisi auttaa. Omalla kohdallani oon huomannut, että välimatka tekee suhteille hyvää. Voin kuvitella tulevani hulluksi, jos asuisin lähellä perhettäni. Kaikille se ei sovi. Ota välimatkaa ja omaa tilaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Avaudu mieluummin jollekin muulle ongelmistasi. Perhe ei ole se oikea osoite negatiivisten tuntemusten purkuun. Psykologin tai psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa juttelu voisi auttaa. Omalla kohdallani oon huomannut, että välimatka tekee suhteille hyvää. Voin kuvitella tulevani hulluksi, jos asuisin lähellä perhettäni. Kaikille se ei sovi. Ota välimatkaa ja omaa tilaa.
Kiitos, painan korvan taakse. Haen vain vinkkejä miten saisin suhdetta parannettua / miten muut ovat onnistuneet parantamaan äiti-tytär suhdettaan. Tarkoitus ei ole tulla purkamaan ongelmia, koska niistä pystyn kommunikoimaan ennemmin tai myöhemmin asianosaisten kanssa joten en koe toistaiseksi ammattiavun tarvetta.
Välimatka paransi myös minunkin suhdetta pari vuotta sitten ja meille tuli tosi läheiset välit.
Ap
Alue: Aihe vapaa
Se mikä minua ärsyttää äidissäni eniten on se, että hän lupaa minun puolestani aivan kaiken. Lapsena en saanut mennä kavereiden luo, mutta veljeni sai. Minulla oli rajattu alue jossa sain liikkua, veljelläni ei. Olen täysin eriarvoisessa asemassa kuin veljeni ja äitini kerskuu tällä, että ei heillä ole mitään ongelmia kun kaikki menee niin kuin pitää. Joskus juhlissakin äitini pitää minua kuin 3-vuotiasta tytärtään vaikka täytän pian 23 vuotta! Mitä tarkoitan pitämisellä? Hän puhuu minulle kuin pikkulapselle ja kertoo kaikkien kuullen, että "tee nyt niin, tee nyt näin".
Ja entä kun kieltäydyn auttamasta yms. joihin veljeni ei edes suostu auttamaan? Riittäisikö 3. maailmansota kuvaamaan sitä? Viime sunnuntaina menimme veljen esikoisen syntymäpäivä juhlille ja kävin hakemassa äitini hänen kotoaan. Meinasin ajaa kolarin kun hän tunki ison kassinsa käsijarrun päälle, jota en huomannut kun katse oli liikeenteessä. Valoristeyksessä paloi punaiset valot, viskasin kassin äitini syliin sillä tämä esti vaihdekepin käyttöä (pidän peukaloa nupin päässä jolloin käsivarteni lähes hipaisee käsijarrua) ja tästä alkoi aivan järkyttävä kitinä. Hän raivosi, sillä käytiin hakemassa kukkia kaupasta ja kassi taisi vahingossa osua kukkiin, joka ei ollut tarkotukseni. Koko matkan hän kitisi asiasta, arvostelin hänen kassiaan jätesäkiksi ja sanoin ellei tuo kitinä pian lopu niin hän saa luvan saapua vaikka kävellen. Oli muuten hiljaa koko menopaluun. Nyt viimisin oli toissapäivän tapaus jossa äitini oli puhunut, että _ME_ lähdemme sukulaisten kanssa syömään. Anteeksi, me? Minulta ei kysytty yhtään mitään vaan hän OLETTAA, että tanssin hänen pillinsä mukaan.
Tästä asiasta olen yrittänyt puhua niin monta kertaa tuloksetta, että jää kohta oma elämä elämättä kun täytyy olla toista passaamassa esim. kauppareissuissa. Välitän äidistäni suuresti ja hän on upea nainen hyvällä sydämellään, mutta pian oma mittani alkaa täyttymään kun hän vinkuu ja ruinaa minua joka paikkaan mukaansa vaikka minullakin sattuu olemaan omia aikatauluja. Olen vakavasti alkanut harkitsemaan muuttoa pois kotikunnastani n. 100km säteelle jolloin välimme voisi olla samanlaiset kuin ne ennen oli, jopa Ruotsiin toisten sukulaisten luo.
Kysymys kuuluu, miten pystyisin parantamaan tätä äiti-tytär suhdetta? Terapeuttiin ei ole varaa. Viimeisin oli kehotus, että älä toistaiseksi pyydä minua mihinkään mukaan. Syy tälle on se, että muuten menisimme joka päivä ensin vaikka a) ruokakauppaan, b) vaatekauppaan, c) krääsäkauppaan, d) kuljetan häntä muuten vaan... Olen sanonut, että varakkaana naisena hän voisi ostaa itselleen auton ja mennä juuri sinne minne haluaa. Väittää ettei ole varaa vaikka palkka on bruttona yli 500e parempi kuin minulla ja vastaavasti itse yritän huonolla palkalla saada autoa maksettua. Auto on siis välttämätön uuden työpaikan vuoksi, koska julkiset ei kulje. Ja ei... Kysymys ei ole siitä ettenkö tahdo auttaa muita kuljettamisen suhteen vaan se, että se on lähes jokapäiväistä... Tiedän, että nyt olisi myös peiliin katsomisen paikka, mutta itse en näe missä menee pieleen ja miten voisin tilannetta parantaa? Äitini oli tosi kiukkuinen kun en alentunut hänen tahtoonsa joten en uskalla edes kysyä kuulumisia.
Kaikki ei mahtunut aloitustekstiin...