Kuolleiden sureminen

Suru riippuu niin tilanteesta. Suhteen läheisyydestä, kuoleman olosuhteista.

Toisen isovanhempani äkkikuolema kohtuullisen varhain, suretti minua kovasti. Toinen taas joutui viettämään elämänsä loppuajat laitoshoidossa. Kuolema tuntui helpotukselta, kärsivä ihminen pääsi lopulta pois.

Mä olen hukannut mun tunnesäätimen. Tämä on kauheaa kun tunteet vain tulee, enkä voi niille mitään. Niitä voi vain peitellä. Mun tunteeni on kuin tv, joka vaihtelee kanavaa itse ja kontrolloimattomasti, eikä sitä voi sulkea. Voin ainoastaan laittaa äänet pois.

Sanoisin, että eniten mulla on kuitenkin vain ikävä niitä läheisiä. Olen itsekin ollut lähellä kuolemaa, enkä ikinä ole ollut mitenkään erityisen iloinen tai helpottunut kun jäin henkiin.

Mäkin haluaisin kyllä omista hautajaisistani rennon ja humoristisen juhlan. Haluan, että mun maalauksiani laitetaan näytille ja ihmiset voisi muistella kaikkea hauskaa. Saa siellä surrakin, mutta en halua mitään pönötystilaisuutta. Joku teemajuhla olisi hauska. Esimerkiksi sellainen, että kaikki pukeutuisi puliukoiksi.

Et kai oikeesti ap kuvittele että sureminen = hautajaiset? Sehän on vain yksi vaivainen päivä. Kyllä siellä voi olla iloinenkin ja muistella vainajaa lämmöllä, nauraakin. Todellinen sureminen on jotain aivan muuta.

t: 39-vuotiaana leskeksi jäänyt

Taitaa olla nämä tunteilla mässäilijät samoja, jotka vievät lasten haudoille hyrrää, pehmolelua ja muuta romua.

Marketta

Ei kaikki kuolleet ole kärsineet ennen kuolemaansa. Eiköhän aloittajakin surisi lapsensa tai puolisonsa kuolemaa, olipa sitä ennen kärsimystä tai ei. Tai siis surisi jos olisi rakastanut.

Läheiseni hautajaiset olivat lämminhenkinen ja melko iloinen juhla. Silti moni meistä on surrut häntä kovastikin vielä vuosiakin sen jälkeen.

Ei se suru ole pelkkää ikävää. Siinä joutuu rakentamaan oman arkielämänsä uudelleen, kun oleellinen "palikka" on poissa. Joutuu myös rakentamaan oman identiteettinsä, koska ei enää ole hänen rakkaansa, lapsensa, vanhempansa tms. 

Voi pitää iloiset hautajaiset, ja silti surra kuolleita.

Eihän yleensä surra kuolleen puolesta, jollei tämä ollut nuori tai terve ihminen, vaan surraan omaa tilannettaan, eli sitä ettei enää nähdä tätä ihmistä.

Ihmiset surevat myös omasta puolestaan, koska heillä tulee ikävä kuollutta. Kuolemasta siis ei saa ilon juhlaa millään ilveellä.

Tämä aloitus on niitä jotka saavat ihmettelemään miten eri tavoilla ihmiset ajattelevat. Vaikka joku läheinen olisi ollut 10 vuotta letkuissa sairaalassa kärsivänä ennen kuolemaansa, tuskin pystyisin olemaan surematta.

Että pystyisi erottamaan järjen ja tunteet noin jyrkästi... Vaatii robotin tunnemaailmaa.