Lue keskustelun säännöt.
Onko joku aina ulkopuoliseksi itsensä kokenut löytänyt yhteisön missä viihtyy?
20.06.2018 |
Mistä sen löysitte ja millaisia ihmisiä siellä on?
Kommentit (21)
Minä en ole löytänyt, mutta olen tajunnut mistä se johtuu (vakavasta traumatisoitumisesta, en voi edes kiintyä kehenkään tai kukaan minuun).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin, mutta eläinten ja lähinnä lintujen parista.
Töistä, tuntuu ekaa kertaa että kuulun työporukkaan, vaikken nyt töitten ulkopuolella kuulukkaan, niin olen onnellinen että töissä tunnun kuuluvani sinne. Aiemmin olen ollut ulkopuolinen niin kouluissa kuin töissä. Jopa perheessäni ja suvussani tunnen olevani sivussa.
Sitten olen netissä chatissa, päässyt hyvin "porukkaan" mukaan. Vaikka ei se ole sama kuin livenä. Mutta iso asia minulle jolla ei ole työn ulkopuolella ketään juttukaveria.
Ihmiset ovat erilaisia.
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole löytänyt, mutta olen tajunnut mistä se johtuu (vakavasta traumatisoitumisesta, en voi edes kiintyä kehenkään tai kukaan minuun).
Itse olen myös ainakin jollain tavalla hahmottanut oman itsetuntoni ja menneisyyteni vaikutuksen asiaan, mutten silti näe että olisin viihtynyt niissä yhteisöissä missä olen ollut, vaikka itsetuntoni olisi ollut parempi. Se voi sitten tietenkin pitää paikkansa että jos minulla olisi aina ollut parempi itsetunto, niin olisin kulkenut erilaista polkua ja ajautunut erilaisiin yhteisöihin. Nythän olen nimittäin tullut monessa asiassa elämässä vähän jälkijunassa ja toiminut paljon vähemmän koulutettujen ja selvästi nuorempien seurassa, mitkä eivät ole ainakaan helpottaneet asiaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo, Habbo Hotelin.
Vieläkö se on toiminnassa . 😯
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä en ole löytänyt, mutta olen tajunnut mistä se johtuu (vakavasta traumatisoitumisesta, en voi edes kiintyä kehenkään tai kukaan minuun).
Itse olen myös ainakin jollain tavalla hahmottanut oman itsetuntoni ja menneisyyteni vaikutuksen asiaan, mutten silti näe että olisin viihtynyt niissä yhteisöissä missä olen ollut, vaikka itsetuntoni olisi ollut parempi. Se voi sitten tietenkin pitää paikkansa että jos minulla olisi aina ollut parempi itsetunto, niin olisin kulkenut erilaista polkua ja ajautunut erilaisiin yhteisöihin. Nythän olen nimittäin tullut monessa asiassa elämässä vähän jälkijunassa ja toiminut paljon vähemmän koulutettujen ja selvästi nuorempien seurassa, mitkä eivät ole ainakaan helpottaneet asiaa.
Mullakin on näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä on outo tarina, mutta kerron silti. Olen lievästi asperger-piirteitä omaava, mutta osaan tietyissä määrin olla ihmisten kanssa "tietyllä kaavalla" jonka olen opetellut. Olen ollut pitkään suht vaativan alan asiantuntijatehtävissä ja hoitanut mm asiakastapaamiset sillä kaavalla.
Ikinä en ole tuntenut kuuluvani työyhteisöön enkä kaveriporukoihin, mutta koska minussa ei ole mitään ilkeää tai kieroa, niin ihmiset ovat aina olleet minulle ystävällisiä vaikkakin välttelevän etäisiä.
Jokunen vuosi sitten nousin yllättäen kokonaisen yksikön johtoon isossa pörssiyhtiössä jossa työskentelen. Siitä tapahtui käänne: Minun ei enää tarvinnyt yrittää olla mukava ja kaveri ihmisille, riittää kun vain hoidan asiat asioina, en suosi ketään koska en ole läheinen kenenkään kanssa, olen reilu koska tilanteet ja ihmiset ei ikinä mene minulle tunteisiin, mietin analyyttisesti kaikki strategiat ja pam! Yllättäen ihmiset ovat osoittaneet pitävänsä minua suuressa arvossa!
En siis pärjännyt tilanteissa, joissa ihmiset luontaisesti tiimiintyvät, mutta pärjään erinomaisesti tilanteessa jossa muut saavat olla tiimejä keskenään ja minä olen erillinen osanen ja kukaan ei edes oleta minusta mitään duuniporukan palasta.
Tsemppiä sinulle ap, toivottavasti löydät oman paikkasi!
Vierailija kirjoitti:
Töistä, tuntuu ekaa kertaa että kuulun työporukkaan, vaikken nyt töitten ulkopuolella kuulukkaan, niin olen onnellinen että töissä tunnun kuuluvani sinne. Aiemmin olen ollut ulkopuolinen niin kouluissa kuin töissä. Jopa perheessäni ja suvussani tunnen olevani sivussa.
Sitten olen netissä chatissa, päässyt hyvin "porukkaan" mukaan. Vaikka ei se ole sama kuin livenä. Mutta iso asia minulle jolla ei ole työn ulkopuolella ketään juttukaveria.
Ihmiset ovat erilaisia.
Osaatko selittää mikä tuossa nykyisessä työpaikassa ja ihmisissä eroaa aiemmista? Oliko uusi työ vai samaa mitä olet tehnyt aiemminkin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo, Habbo Hotelin.
Vieläkö se on toiminnassa . 😯
Joo! xD
Minulla on samanlainen tarina kuin 5:lla eli työyhteisössä on tullut hyväksytyksi ja porukka on mukavaa. Työporukan illanviettoihin ei kyllä vielä ole rohkeus riittänyt... Ja myös minulla on hyviä kokemuksia eräästä chätistä jota ei kylläkään enää ole.
Vuosien varrella on tullut koitettua monenlaista harrastusryhmää ja nettideittejä ja muuta, mutta tosi hitaasti lämpeävänä ihmisenä vain pitkässä työsuhteessa on ehtinyt "kasvaa" kiinni yhteisöön. Olen vasta viimeisen vuoden aikana (ikää 36) saanut apua nuoruudessa tapahtuneen traumaattisen kokemuksen käsittelyyn ja nyt pitäisi siivu kerrallaan haastaa itseään monenlaisilla turvattoman tuntuisilla tilanteilla pikkuhiljaa siedättäen. Siellä epämukavuusalueella voi kuulemma kohdata jopa elämänkumppanin...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on outo tarina, mutta kerron silti. Olen lievästi asperger-piirteitä omaava, mutta osaan tietyissä määrin olla ihmisten kanssa "tietyllä kaavalla" jonka olen opetellut. Olen ollut pitkään suht vaativan alan asiantuntijatehtävissä ja hoitanut mm asiakastapaamiset sillä kaavalla.
Ikinä en ole tuntenut kuuluvani työyhteisöön enkä kaveriporukoihin, mutta koska minussa ei ole mitään ilkeää tai kieroa, niin ihmiset ovat aina olleet minulle ystävällisiä vaikkakin välttelevän etäisiä.
Jokunen vuosi sitten nousin yllättäen kokonaisen yksikön johtoon isossa pörssiyhtiössä jossa työskentelen. Siitä tapahtui käänne: Minun ei enää tarvinnyt yrittää olla mukava ja kaveri ihmisille, riittää kun vain hoidan asiat asioina, en suosi ketään koska en ole läheinen kenenkään kanssa, olen reilu koska tilanteet ja ihmiset ei ikinä mene minulle tunteisiin, mietin analyyttisesti kaikki strategiat ja pam! Yllättäen ihmiset ovat osoittaneet pitävänsä minua suuressa arvossa!
En siis pärjännyt tilanteissa, joissa ihmiset luontaisesti tiimiintyvät, mutta pärjään erinomaisesti tilanteessa jossa muut saavat olla tiimejä keskenään ja minä olen erillinen osanen ja kukaan ei edes oleta minusta mitään duuniporukan palasta.
Tsemppiä sinulle ap, toivottavasti löydät oman paikkasi!
Lisään tähän vielä, että olen siinä mielessä eri tilanteessa että minulle on varsin ok että en ole osa porukkaa ja ei minulla ole tarvetta ystävyyssuhteille vapaa-aikanakaan. Tilanne on varmasti haastava ja raastava teille, jotka kaipaatte ystäviä mutta niitä ei vain löydy. Minua siis helpotti se, että sain olla ihan oma itseni ja saatoin unohtaa paineet työyhteisöön kuulumisesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Töistä, tuntuu ekaa kertaa että kuulun työporukkaan, vaikken nyt töitten ulkopuolella kuulukkaan, niin olen onnellinen että töissä tunnun kuuluvani sinne. Aiemmin olen ollut ulkopuolinen niin kouluissa kuin töissä. Jopa perheessäni ja suvussani tunnen olevani sivussa.
Sitten olen netissä chatissa, päässyt hyvin "porukkaan" mukaan. Vaikka ei se ole sama kuin livenä. Mutta iso asia minulle jolla ei ole työn ulkopuolella ketään juttukaveria.
Ihmiset ovat erilaisia.
Osaatko selittää mikä tuossa nykyisessä työpaikassa ja ihmisissä eroaa aiemmista? Oliko uusi työ vai samaa mitä olet tehnyt aiemminkin?
Varmaan vaikuttaa että olen itse hieman varmempi, ja olen aika hyvä työssäni, mikä auttaa kun tunnen olevani hyödyksi töissä, ja näin jo osana työprojekteja. Aiemmat paikat ei ollut oman alan töitä. Työyhteisö koostuu pääasiassa 40-60 vuotiaista, itse olen alle 30. Vanhemmat ihmiset tuntuu ehkä hieman avoimemmilta ja helpommilta kuin nuoremmat. Aiemmissa paikoissa on ollut enemmän omaa ikäluokkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viihdyn parisuhteessa. Kai tämän voi laskea pieneksi yhteisöksi, kun lapsiakin perheeseen kuuluu.
Olen aina ollut ulkopuolinen, vaikka tunnun ja näytän erittäin ekstrovertiltä. Minusta saadaan hieman outo kuva.
Nyt olen tuntenut kuuluvani johonkin, kun laulan eräässä kirkkokuorossa. Olen itse kirkosta eronnut eikä kyseessä olen entinen uskontoni. Se, miksi tunnen kuuluvani sinne johtuu pitkälti kuoronjohtajasta, joka antaa hyvää palautetta, ei pelkkiä kehuja mutta osaa puhua rakentavasti kaikille. Pidän myös siitä, että tässä uskonnossa kaikki toistuu jotakuinkin samalla kaavalla. Pieniä eroja on, mutta se samanlaisuus tuo jotenkin turvaa.
Tiedän, etten ole ollut elämän ja onnen suosikki, vaikka luullaan monesti niin.
Minulla on psykopatien kanssa ongelmaa, niin luonnollisesti minulla on ihmissuhteet menneet niin kuin psykopaatilla menee eli PALJON MELUA TYHJÄSTÄ. Olen hyvä käyttämään ihmisiä hyväkseni, olenkin joskus kirjoittanut tänne sosiaalisista kyvyistäni, ne ovat ihan hyvät, mutta palvelevat aina omaa etuani. Joten molemminpuolista ystävyyttä en osaa rakentaa. Ihmissuhteeni ovta jonkinlaisia parasiittisuhteita, joissa ihmissuhteen toinen osapuoli tulee aina hyväksikäyteyksi. Se on toki kovaa pojalleni, mutta hänestä on hyvää vauhtia tulossa samanlainen kuin minusta, joten minun ei tarvitse siitä huolehtia.
Vierailija kirjoitti:
Tämä on outo tarina, mutta kerron silti. Olen lievästi asperger-piirteitä omaava, mutta osaan tietyissä määrin olla ihmisten kanssa "tietyllä kaavalla" jonka olen opetellut. Olen ollut pitkään suht vaativan alan asiantuntijatehtävissä ja hoitanut mm asiakastapaamiset sillä kaavalla.
Ikinä en ole tuntenut kuuluvani työyhteisöön enkä kaveriporukoihin, mutta koska minussa ei ole mitään ilkeää tai kieroa, niin ihmiset ovat aina olleet minulle ystävällisiä vaikkakin välttelevän etäisiä.
Jokunen vuosi sitten nousin yllättäen kokonaisen yksikön johtoon isossa pörssiyhtiössä jossa työskentelen. Siitä tapahtui käänne: Minun ei enää tarvinnyt yrittää olla mukava ja kaveri ihmisille, riittää kun vain hoidan asiat asioina, en suosi ketään koska en ole läheinen kenenkään kanssa, olen reilu koska tilanteet ja ihmiset ei ikinä mene minulle tunteisiin, mietin analyyttisesti kaikki strategiat ja pam! Yllättäen ihmiset ovat osoittaneet pitävänsä minua suuressa arvossa!
En siis pärjännyt tilanteissa, joissa ihmiset luontaisesti tiimiintyvät, mutta pärjään erinomaisesti tilanteessa jossa muut saavat olla tiimejä keskenään ja minä olen erillinen osanen ja kukaan ei edes oleta minusta mitään duuniporukan palasta.
Tsemppiä sinulle ap, toivottavasti löydät oman paikkasi!
Kuinka asperger päätyi esimieheksi? Ihan mielenkiinnosta...
Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut koko elämäni. Yhdessä vaiheessa pohjakin putosi pois ja oli pakko kääntyä sisäänpäin.
Kävin terapiassa, mutta eniten sain kirjoilta. Eckhart Tollen Läsnäolon voima oli tärkeä virstanpylväs. Sen hyväksyminen, että osallistuminen ja touhuaminen ei ole se juttu, vaan se miten paljon sydämellä voi olla mukana. Yksin on parempi kuin seurassa, jossa ei tunne olevansa aidosti läsnä.
Pitää uskaltaa tunnistaa piirteet, joita itsessä arvostaa. Koska sitten niitä piirteitä voi arvostaa muissakin. Jos on huono itsetunto, on vaikeaa kiintyä muihinkaan.
Siinä sivussa oppii tunnistamaan piirteitä, jotka selkeästi ärsyttävät itsessä tai muissa ja oppii suhtautumaan niihinkin armollisemmin. Parastahan toisten seurassa on ne tunnistamisen hetket "ai sinäkin!!" joissa ollaan aidosti saman innostuksen äärellä.
Eli se vanha lässy sanonta " on ensin rakastettava itseään jotta voisi rakastaa muita ". On totta.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut enemmän tai vähemmän masentunut koko elämäni. Yhdessä vaiheessa pohjakin putosi pois ja oli pakko kääntyä sisäänpäin.
Kävin terapiassa, mutta eniten sain kirjoilta. Eckhart Tollen Läsnäolon voima oli tärkeä virstanpylväs. Sen hyväksyminen, että osallistuminen ja touhuaminen ei ole se juttu, vaan se miten paljon sydämellä voi olla mukana. Yksin on parempi kuin seurassa, jossa ei tunne olevansa aidosti läsnä.
Pitää uskaltaa tunnistaa piirteet, joita itsessä arvostaa. Koska sitten niitä piirteitä voi arvostaa muissakin. Jos on huono itsetunto, on vaikeaa kiintyä muihinkaan.
Siinä sivussa oppii tunnistamaan piirteitä, jotka selkeästi ärsyttävät itsessä tai muissa ja oppii suhtautumaan niihinkin armollisemmin. Parastahan toisten seurassa on ne tunnistamisen hetket "ai sinäkin!!" joissa ollaan aidosti saman innostuksen äärellä.
Eli se vanha lässy sanonta " on ensin rakastettava itseään jotta voisi rakastaa muita ". On totta.
Oletko sitten löytänyt sen yhteisön?
Mielisairaalasta