Mitä kertoo minusta se että kaikki miehet joihin olen rakastunut, ovat myöhemmin joutuneet aivan rappiolle?

Ensimmäinen rakastumiseni tapahtui 10-vuotiaana. Poika oli kiva, herkkä, syvällinen. Rakastuin ihan kunnolla, rakastuttiin puolin ja toisin. Nyt poika on 32v alkoholisti joka on yrittänyt pari kertaa itsemurhaa.



Toisen kerran rakastuin 14-vuotiaana. Tämä oli vieläkin voimakkaampaa kuin ensi-ihastuminen. En saanut yöllä unta kun ajattelin häntä. Olisin voinut juosta maratoonin hymyssäsuin sen jälkeen kun hänet näin jne. Hän oli syvällinen, herkkä, mutta myös menevä ja sosiaalinen tapaus. Seurustelimme pari vuotta on/off. Ja vieläkin välitän hänestä. Tämä toinen rakkauteni on nyt 30v, narkkari, muutakin rikollista taustaa, masentunut, työtön, kouluttamaton.



Kolmannen kerran rakastuin 21v ja erosin tuosta miehestä 26-vuotiaana kahden lapsen äitinä. Mies oli aivan rappiolla ja erosin vaikka sydäntä riipaisi koska edelleen rakastin häntä. Hän oli kuitenkin niin epävakaa että perhe-elämä oli onnetonta.



Joo, ja minunkin mielessäni kävi että olen niin kaamea akka että ajan miehet itsarin partaalle, mutta kahdessa ensimmäisessä tapauksessa pojat kuitenkin rappioituivat vasta vuosia sen jäkeen olin jo kadonnut maisemista. Eli tuskin kyse on siitä.



Viehätynkö vaan jostain syystä luuserityypeistä vai mistä tämä johtuu?



Ja parhaat naispuoliset ystävänikin ovat kärsineet mm pahoista mielialahäiriöistä.



Itse voisin väittää olevani ihan sinut itseni kanssa. Olen herkkä kyllä minäkin mutta elämänhallintaani en ole koskaan menettänyt, olen osannut auttaa itseäni vaikeuksien yli ja tarvittaessa pystyisin hakemaan apua. En ole luovuttajatyyppiä.