Rakas´tatteko lapsianne samalla tavalla? Vai onko rakkaammalta tuntuva lapsi?

Kuopus kun ei tee vielä tuhojaan. Esikoista saa kieltää ja torua, on kuunneltava uhmaa ja kiukkua. Siinä on rakkaus koetuksella, mutta yhtä paljon kumpaakin rakastan.

En usko, että kahta erilaista ihmistä yhtä paljon rakastaa, vaikka he olisivat omia lapsia...

oli joskus juttua vauva- tai perhe-lehdessä. On ihan normaalia, että vanhempi ei suhtaudu samalla tavalla kaikkiin lapsiin, ei edes rakasta kaikkia " yhtä paljon" . Lapset ovat erilaisia persoonia, ja ihan kuin muidenkin ihmisten suhteen, niin kaikista ei pidä yhtä paljon + kaikkien kanssa ei tule yhtä helposti juttuun. Artikkelin mukaan sama näkyy vanhempi-lapsi-suhteissa. Äiti suhtautuu esim. itseään (luonteelta) muistuttavaan lapseen luontevammin kuin isää muistuttavaan ja toisin päin.



Ihmissuhteista on kyse.

niin valitettavalta kuin se kuulostaakin. Vaikeaa sitä vain on ääneen myöntää.

Pienimpiä rakastaa, koska he ovat niin viattomia, avoimia ja suojattomia. Isompia taas rakastaa, yrittää ohjastaa kovassa maailmassa jne. Pienten uhma rasittaa, mutta ei ole mitään verrattuna murrosikään...

Minä en ainakaan rakasta lapsiani " samalla" tavalla, mutta kaikkia kuitenkin yhtä kovasti.

mutta välillä vaan toisen kanssa tuntuu helpommalta asiat kuin toisen, tämäkin vaihtelee ikäkausien mukaan, mutta rakkauden kanssa sillä ei ole mielestäni mitään tekemistä...

Meillä on 11 lasta ja ihan vilpittömästi voin sanoa rakastavani heistä jokaikista yhtä paljon!



Siltikin, vaikka jossain välissä joku lapsista on " helpompi" kuin toinen ja hänen kanssaan pääsee hetken hieman " helpommalla" ...tuo seikka ei kuitenkaan vähennä/lisää sitä aitoa/alkuperäistä rakkauden määrää mitenkään, vaan tuo rakkaus lapseen on aina vakio, joka ei riipu lapsen käyttäytymisestä, sukupuolesta, iästä tms. ulkoisesta seikasta!!



Jokaista lastani siis rakastan suunnattomasti ja he ovatkin suurin " aarre" , mitä elämässäni tulen koskaan saamaan!:)

kuopusta rakastan enemmän. Jos se tunne on siis rakkautta.



Esikoiseen verrattuna kuopus on tosi lutunen, herkkä, kaivautuu syliin, rutistaa kovasti, hymyilee koko naamallaan kun hän näkee.



Kuopus on hyvin rohkea ja itsenäinen ikäisekseen. Hän ei koskaan itke surusta, vain kiukusta. Hän yrittää pomottaa ja hänen kanssaan pitää pistää kova kovaa vasten.



Ei mahda mitään, että tunne on lämpimämpi kun olen kuopusta.

Esikoisen kanssa äidin rooli oli vähän hakusessa, kuopus syntyi tavallaan valmiille äidille, vaikka kummatkin olivat yhtä haluttuja. Häntä on ollutalusta asti jotenkin helpompi rakastaa. Ehkä vaikuttaa sekin että esikoinen on uhmaiässä ja vähän hankala välillä ja kuopus on helppo pieni taapero vielä.

Jokainen on hirveän rakas, vaikka toiset on vaativampia kuin toiset.

Mua järkytti, kun anoppi kerran purkautui suhteestaan poikaansa (mieheni), en haluaisi niin kylmää ja tunteetonta tekstiä kuulla kenenkään äidin suusta. Miehelleni en ole puhunut mitään, vaikka näkeehän hänkin sen miten eri tavalla äitinsä suhtautuu toisiin lapsiinsa ja näiden lapsiin.

Poika on rasavilli, meuhkaa ja sotkee, sinänsä suloinen poika. Välillä vaan tuntuu tytön ajatusmaailma tutummalta ja ymmärrettävämmältä kuin pojan.

Rakastan lapsiani yhtä paljon, mutta esikon kanssa kaikki tuntuu menevän omalla painollaan ja esikko on helpommin luettavissa koska on " kopio" minusta. Kuopus taas isänsä lainen, ihana ja herttainen lapsi, mutta isälleen taas se tärkeämpi.



Ei tämä todellakaan rakkauden määrästä ole kiinni, vaan juuri ihmissuhteesta, toisen kans tulee helpommin toimeen kun toisen. Rakastan miestänikin vaikka joskus senkin kanssa on tosi vaikea tulla toimeen:D

Esikoista on ollut aina helppo rakastaa. On aina ollut iloinen, kiltti ja helppo lapsi.

Kuopuksen ollessa vauva rakkaus kehittyi pikku hiljaa ja välillä pelkäsin että rakastanko häntä koskaan yhtä paljon kuin esikoista. Kuopuksella oli koliikki ja muutenkin oli täysin erilainen kuin veljensä. Siinä missä esikoinen oli kaikkeen tyytyväinen niin kuopus ei ollut koskaan mihinkään.

Mutta kyllä se rakkaus tuli ajan kanssa. Alussa oli lähinnä suojelun halua.

Lapset ovat edelleen kuin yö ja päivä. Toinen kiltti ja kultainen,. toinen toiselta löytyy tempperamenttia ja tahtoa muille jakaa. Mutta molempia rakastan omina itsenään.

Minulla juuri toisinpäin. Esikoinen muutti koko elämäni, teki minusta äidin ja miehestäni isän. Esikoinen tuntui heti maailman rakkaimmalta vauvalta (ja tuntuu vieläkin). Kuopuksen synnyttyä koin jatkuvasti huonoa omaatuntoa siitä, jos pidin vauvaa sylissä tai imetin koska pelkäsin, että se satuttaisi esikoisen tunteita. Ihan tyhmää.., mutta näin ajattelin.

Minulla kun vielä yksi lapsista ei ole oma ja jo aika isona meille muuttanut ja ikäerojakin on, niin kyllä sitä aika eri tavalla heitä rakastaa, mutta jos yrittää miettiä jotain hypoteettista " kenet pelastaisin ensin" -tilannetta, niin en osaisi valita. Ehkä tällä hetkellä kuitenkin vielä kaksi isompaa ovat tavallaan rakkaampia kuin vasta 4 kk vanhat kaksoset, joita ei sillä tavalla vielä omina persooninaan niinkään tunne ja joiden kanssa vasta suhteen perustoja rakennellaan. Toisaalta taas hormonit toimivat toiseen suuntaan ja välillä isommat tuntuvat olevan lähes tiellä ja häiritsemässä pienempien hoivaamista. Mutta eiköhän tämäkin tästä ajan kanssa tasaannu ja toisaalta pikkuisiakin alkaa koko ajan vahvemmin katsomaan omina persooninaan, eikä vain yhtenä pakettina, jolla loputtomasti tarpeita.