Lue keskustelun säännöt.
Paloin töissä totaalisen loppuun ja sain kaupan päälle vaikean masennuksen -läheiset ei ymmärrä
09.05.2018 |
Olen siis sairauslomalla, ollut jo jonkin aikaa. Enkä ole vieläkään työkuntoinen. Työni on erittäin vaativaa, joten sinne ei voi mennä edes puolikuntoisena. Mulla on takana menneessä kymmeniä traumaattisia tapahtumia, joita nyt on alettu työstämään. Nekin vetää mieltä matalaksi ja lisää ahdistusta.
Ongelma on se, ettei mun läheiset näköjään ymmärrä tätä ollenkaan. Selän takana saan kuulla tämän olevan vain laiskuutta ja saamattomuutta. Olen koko elämäni sinnitellyt itsekseni, ilman apua, ollut vahva. Nyt en ole enää, vaan olen alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään että avun pyytämisessä ei ole mitään väärää.
Paitsi että on silloin, kun minä sitä pyydän. Harvoin edes pyydän läheisiltäni yhtään mitään, mutta nekin harvat kerrat kun pyydän vastaus on "ei" -tai sitten suostuvat ja jälkikäteen saan kuulla miten laiska ja saamaton olen. :(
Tuntuu niin käsittämättömän pahalta. Mulla ei siis oikeasti ole ketään. Jostain syystä nämä läheiset kyllä auttavat muita, mutta minä olen se, joka ei saa apua eikä edes sympatiaa. Minusta he eivät ole eivätkä kai ikinä ole olleet huolissaan. Ihan sama missä kunnossa tai millä mielellä olen.
Mua ei taitaisi kukaan edes jäädä kaipaamaan, vaikka kuolisin pois.
Kommentit (14)
Minulla taas yksi kaveri, kiillottaa omaa sädekehäänsä, mm. otan esimerkiksi syksyn, kun romahdin.
Hän kertoi jälkeenpäin minulle pokkana "miten huonosti mulla menikään silloin", sit mietin ite, että palasin ajassa taaksepäin, olin hänen kanssaan samassa koulussa, ja kävin töissä, mulla oli säästöjä muutamia tonneja, enkä puhunut hänelle mitään vaikeuksistani, joten mietin, mistä toi mielikuva on tullut, että mulla meni sillon alkujaan huonosti? Mua jäi niin paljon vaivaa tää juttu, että otin tän asian esiin, kun viimeksi näimme. Toinen, mitä hän töksäytti oli jotain "jos elämä ei ole tällä hetkellä sitä, mitä ajatteli, eikä ole tyytyväinen", ja keskusteli kanssani kuin jonkun vajaaälyisen kanssa.
Kun puhuin alanvaihdosta, sain kuulla, että niin, jos ei ekalla kerralla pääse amk:iin niin, sitten voi koittaa uudestaan, joo, no ainakin nyt pääsen valintakokeisiin saakka, ja tradenomiksi on kyllä vaikeampi päästä kuin hoitsuksi.
Mietin, että oon just saanut kämppään kevätsiivouksen tehtyä, uusittua vaatekaappia, myytyä tavaraa kirppiksellä, olin 3:lla vti-kuurilla, 3:ssa oksennustaudissa yms. tämän vuoden puolella, hän ohitti tämän kaiken, ihan kuin ei mtn, ja puhui jotain, että jos on itsellä "pään sisällä huono olla"?? :D
Ja, ajattelen, että mulla menee paremmin kuin hänellä, mulla on sentään korkeakoulupaikka ja asp-tili ihan hyvällä mallilla. Hän taas oli käynyt suttuisessa suihkurusketuksessa, näytti aivan väsähtäneeltä, kämppä täysin sotkuinen, kaikki vaatteet rytyssä sikinsokin, 0-tuntisopparilla töissä ja matkustelee.
Muutenkin jo tuntunut pitkään, että ollaan ihan eri aallonpituudella, ja mä en enää tiedä, mitä hän musta ajattelee, tai siis, jotenkin täysin erilailla, kun minkä mielikuvan haluaisin antaa.
En minäkään ole arvostelemassa hänen tekemisiään, vastuuttomuuttaan ja tämmösiä asioita.
Musta on tuntunut pidemmän aikaa, et tää ihminen pitää mua jonain roskakorina, et miten hän kehtaa edes sanoa mulle jotain asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kaikki saa tukea läheisiltään. Tämä on osin yksi syy miksi ihmiset sairastuvat tai eivät tervehdy. Kun jaksat kannatella itsesi ja viis veisata muista, niin alat olla plussan puolella.
Ap nyt on tullut kevätsiivouksen aika.
Teet kaikista niistä läheisistä entisiä läheisiä, joilta et saa tukea.
Tärkeä asia elämässä on leikata negatiiviset asiat siitä pois. Koskee myös läheisiä.
Kuten eka kirjoitti, olet väärällä tavalla "säälittävä", ei sellaisia auteta niin helposti. Se jokin on ihmisessä, kun ei haluta auttaa. Ylimielisiä kaikista vähiten, olen huomannut.
Luultavasti pyydät kokoajan jotain. Valitat ja rasitat muita. Kun itse on masentunut mikään ei riitä. Eikä edes tajua kuinka paljon kuormittaa. Kun näkee vain itsensä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti pyydät kokoajan jotain. Valitat ja rasitat muita. Kun itse on masentunut mikään ei riitä. Eikä edes tajua kuinka paljon kuormittaa. Kun näkee vain itsensä
Aa, mä taas varon kuormittamasta muita, mut täs vuoden aikana mulle on "annettu" semmonen rooli, et en oikeen tunnista itteeni. Just haluisin vaan mennä ja matkustella, niin miks mun kanssa pitää jankata jotain, kun ite en ees yritä kuormittaa muita, vaan oon siirtynyt jo eteenpäin..
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Luultavasti pyydät kokoajan jotain. Valitat ja rasitat muita. Kun itse on masentunut mikään ei riitä. Eikä edes tajua kuinka paljon kuormittaa. Kun näkee vain itsensä
Aa, mä taas varon kuormittamasta muita, mut täs vuoden aikana mulle on "annettu" semmonen rooli, et en oikeen tunnista itteeni. Just haluisin vaan mennä ja matkustella, niin miks mun kanssa pitää jankata jotain, kun ite en ees yritä kuormittaa muita, vaan oon siirtynyt jo eteenpäin..
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Vaihda puheenaihetta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen aika lailla samassa jamassa. Yritä jotenkin kestää, hetki kerrallaan. Lopulta helpottaa, edes joksikin aikaa. Ei tätä vaan voi kukaan ymmärtää, ellei ole itse kokenut. Fiksummat vaan sentään osaa yrittää olla hienotunteisia.
Niin me ihmiset ollaan erilaisia. Kun sairastuin itse burnoutiin ja masennukseen, hankkiuduin itse eroon kaikista läheisistä. En jaksanut yhtään ihmisiä, halusin kärsiä yksin, mielellään kuolla yksin sinne kotiini.
Mutta ei niin lopulta käynytkään. Jossain vaiheessa tuli hetki jolloin ei ollut paha olla, ehkä vain sekunnin tai pari, mutta siitä tiesin että tulen toipumaan. Vähitellen nuo hetket ilman ahdistusta lisääntyivät ja paha olo oli enemmänkin kohtauksia normaalin olon välillä.
Töihin paluu oli kyllä tosi vaikeaa. Olen it-alalla ns. kovassa paikassa, jossa uupuneita pidetään luusereina. Ja pomotkin ajattelevat että seuraavissa yt:issä tuo pitää poistaa, koska on iso riski että se uuvahtaa taas. Mutta selvisin siitä, eka vuosi oli todella vaikea ja välillä tein työtä itkua vääntäen. Sen jälkeen olen tullut vahvemmaksi ja tehokkaammaksi kuin koskaan.
En usko että olen enää suuressa uupumusriskissä paristakin syystä. Ensinnäkin, en suostu uhraamaan itseäni liikaa työlle enää, tekemään ilmaisia ylitöitä kompensoidakseni oletettua hitauttani. Toiseksi, en pelkää pahaa oloa ja suhteutan ongelmani muun ihmiskunnan ongelmiin. Yhtenä päivänä minua stressasi ja ahdisti - silloin ennen burnaria tilanne olisi ollut ihan kauhea ja olisin pelännyt että sekoanko kokonaan. Nyt vaan totesin itselleni, että ei hemmetti mitä "first world problems", tässä maailmassa ihmiset selviävät tuhat kertaa pahemmastakin kun on pakko, ja paha olo tulee ja menee, ei se koskaan päälle jää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voitte uskoa että en valita enkä pyydä koko aikaa jotain. En ole kenellekään heistä ikinä kertonut kaikkia murheita ja huoliani, enkä edes tämän sairastumisen aikana muuta kuin sen diagnoosin, jonka lääkäri on tehnyt. En tosiaankaan olisi sairastunut mihinkään työuupumukseenkaan, jos "pyytelisin jatkuvasti" toisilta jotain. Ei. Olen tottunut pärjäämään yksin ja selviämään yksin. En siis nytkään ole jatkuvasti kimpussa pyyntöineni. Ainoastaan ihan äärimmäisessä hätätilanteessa, jossa oikeasti tarvitsisin jotain apua. Näitä kertoja ei ole ollut usein. Ei edes kerran kuukaudessa.
Ylimielisyyttä en itsessäni tunnista. Mutta kai mussa sitten on jotain, minkä takia saan tätä kaikkea osakseni.
Ja se joka kirjoitti, että pitää katkaista välit -kyseessä on mun oma lapsuudenperheeni ja omat aikuiset lapset :( Yksinhän mä oon jo nyt, mutta en haluaisi elää loppuelämääni niin, etten tietäisi miten heillä menee :(
ap
Jospa tästä ketjusta olisi edes jotakin apua:
https://www.vauva.fi/keskustelu/3166935/missa-maarin-masennusta-olisi-h…
Se voi vaatia aikaa, että läheiset alkaisivat edes jossain määrin ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiin ei kannata luottaa. Puukkoa tulee selän takana. Joskus murheiden murtama ihminen otetaan silmätikuksi, koska vain häntä uskalletaan painaa lisää pohjaan. Avoimet, kiltit ja itkevät ihmiset joutuvat valokeilaan. Tunteet ovat Suomessa kielletyt.
Älä avaudu, älä itke, äläkä kritisoi järjestelmää. Pidä suusi kiinni ja välttele puukottojia. Elä kulississa ja elämäsi Suomessa on hyvää.
Niin mikä se sun ongelma on? Olet sairauslomalla toipumassa, oletatko, että tuttavasi/sukulaisesi ravaavat joka päivä luoksesi ja kuorivat puolestasi viinirypäleitä? Reipastu nyt helvetissä...
Et ole tarpeeksi säälittävä. Tai sitten olet väärällä tavalla säälittävä. Minullakin on paljon kokemuksia joissa samat asiat sallitaan muille mutta ei minulle. Lopetin välittämisen kauan sitten ja omaksuin asenteen etteivät he oikeastiole ystäviäni.