Tylsyys ja yksinäisyys tappaa luovuuden

Tylsinä hetkinä sitä yrittää olla väkisin jotenkin poikkeuksellisen luova, siis enemmän kuin normaalisti, ja hukuttaa siihen yksinäisen yksinäisyyden tunteen. Elämä on muutenkin tyhjää ja sisällötöntä. Pitäisi vain olla välittämättä ja jatkaa eteenpäin, mutta välistä jäänyt nuoruus painaa seinää raskaan taakan tavoin ekä saa sitä pois sydämmen päältä. Yksinäisyyden tunne taas viiltää sydäntä, niin että se sattuu fyysisesti. Ulkona paistaa aurinko ja olisi lämmintä, mutta tunteeni saavat minut väsymään enkä jaksa enää lähteä ulos. Mitäpä kerrostalossa asuvana siellä edes tekisin.