Keskeytynyt keskenmeno
Ajattelin kertoa tarinani, jotta kanssa ihmisillä olisi tietämystä asiasta. Saman tien kun tulin raskaaksi, tiesin sen. Tosin neuvolassa laskettiin raskausviikot väärin ja itsekkin laskin ne väärin.
No mutta tarinani alkaa siitä kun menin ensimmäiseen ultraan, kävikin ilmi että siellä oli kaksi pussukkaa, joissa toisessa näkyi syke. Ja raskaus vasta ihan alussa, viikolla 8. Tämän jälkeen minulla oli hirvittävä pelko, toinen ei ollut lähtenyt elämään, mites tämä toinen sitten?
Toivoin että raskaus etenisi hyvin, mutta olin hämmentynyt. Minullekko kaksoset? Heti ensimmäisenä? Aikaa kului, ja oli seuraava ultra. Olin toiveikkaana, josko toisen kehitys vaikka olisi ollut vähän jäljessä ja siellä olisi nyt kaksi pientä. Ennen kaikkea toivoin että edes tällä yhdellä olisi kaikki hyvin. Pääsin makaamaan, ja kätilö aloitti pahoittelut. Pienen sydän ei enää sykkinyt. Olin aivan shokissa enkä saanut oikein sanoja suusta. Päätimme että otan parin päivän aikalisän ja palaamme osastolle viikonlopun jälkeen.
Ajatus tuntui kamalalta että sisälläni oli kuollut vauva, usean viikon. Haaveeni romuttuivat siihen paikkaan. Mieheni näki minun surun ja soitti osastolle, voisimmeko tulla sittenkin aiemmin. Hänelle vastattiin että ilman muuta. Paikan päälle mentyä olikin kätilö vastassa, joka ei osannut edes tervehtiä, saati pahoitella surustamme. Hänen tapaaminen ei helpottanut oloani ja hän käännytti meidät kotiin. Tästä kokemuksestani opin miehestäni enemmän, hän on näköjään parhaimmillaan surutilanteissa ja osasi hauskuuttaa minua ja repiä tästäkin tilanteesta huumorin.
Takaisin asiaan, vauva oli sisälläni ja kroppani ei tajunnut tilannetta. Seuraavana päivänä osastolle aamilla, siellä lääkettä pimppaan ja odottelua. Ravasin uurnalla tarpeillani ja olo ei tuntunut ruusuiselta. Hoitajat olivat kuitenkin nyt ihania ja sain miljooniin kysymyksiini vastaukset. Heitin tässä kohtaan miehelle huumoria, että aivan varmasti yöllä tapahtuu, juuri kun hän ei ole paikalla.
Mahaan sattui järkyttävästi, minulle oli noussut kuume ja yöhoitaja arpoi että olenko syömättä vai en jos joudun kaavintaan. En saanut tähän selvää vastausta. Minua väsytti kamalasti, mutta unta ei tullut. Itkin kivusta ja vauvani kaipuusta. Kipu oli aluksi ajottaista, välissä sattui hirveästi ja välillä ei ollenkaan.
Sitten jomotus oli kova, tunsin kun mahassa poksahti ja vuoto alkoi. Se tuntui suunnattoman hyvältä. Tunsin helpotusta sillä päässäni oli kamalia ajatuksia. Sanoin miehelleni hänen lähtiessä, että en tule ehkä enää kotiin kun kivut oli niin kovat.
Tunnin sisään kaikki kuitenkin vuoti pois ja sain nukuttua. Yöhoitaja kävi herättämässä ja sanoi että pääsen aamulla kotiin. Kaiken kaikkiaan odottelu kesti 12 tuntia.
Kokemuksen jälkeen arvostan naisia jotka ovat synnyttäneet, kipu silloin on varmaan vielä kovempi. Toivon että itsekkin olen vielä sairaalassa joskus sen kokemassa ja nyt vain työstöä että elämä normalisoituu. En oikein usko että pääsen tästä muuten yli kun saamalla pienen joskus syliini asti. Jos tulen vielä uudelleen raskaaksi haluan iloita kuten tästäkin surutietoon saakka, mutta ehkä hieman varovaisemmin. Voimia kaiken saman kokeneille <3