Onnelliset perheelliset, kertokaa
ikänne ja millaista elämänne on. Mistä se onnellisuus ja tyytyväisyys kumpuaa? Kun itselläni kaikki on periaatteessa hyvin, mutta en tunne onnellisuutta. Kiitollisuutta kuitenkin koen monesta asiasta.
Kommentit (13)
Sama juttu kuin edellisellä kirjoittajalla, arvostan turvallisuutta ja kumppanin luotettavuutta yli kaiken. Uusperhe, teini-ikäiset lapset. Onneksi on töitä ja hyvät välit läheisten kanssa. Iso plussa kun on puolison kanssa kahdenkeskistä aikaa ja voidaan mökkeillä kaikessa rauhassa joka toinen viikonloppu. Tässä iässä alkaa tajuta miten elämä on hauras ja lyhyt, joten siitä kannattaa nauttia täysillä juuri nyt.
Avioero ja uusi liitto olivat elämäni parhaat ja tärkeimmät päätökset.
30v, mulla on ihana mies ja mahtavat lapset. Ollaan uusperhe ja molempien lapset asuu meillä joka toinen viikko, ollaan hyvin tähän sopeuduttu. Lapset on kouluikäsiä, niitten kaa on huippua touhuta kaikkee, kun ovat jo niin osaavia. Rakastan mun miestä ja se mua, meillä on myös oikein aktiivinen seksielämä. Mulla on aktiivinen elämä, josta nautin, paljon harrastuksia ja töitäki on riittäny vaikkei vakkaripaikkaa oo, ala on mulle just se oikee. Mulle tärkeillä ihmisillä menee myös tällä hetkellä oikein hyvin eli ei tartte ns murehtia toisten puolesta.
Kolme onnellista perheellistä täällä.
Katselin yhtä perhettä salaa torstaina kahvilasta (tykkään tarkkailla ihmisiä). Kiinnitin huomiota persoonalliseen naiseen. Hän osoittautui äidiksi, joka odotti poikaa bussipysäkillä. Yläasteikäinen poika hyppäsi kyydistä ja antoi äidille halin. Jäivät vielä odottamaan jotakin. Tyylikäs pukumies käveli heidän luokseen. Nainen moiskautti valtavan pusun miehelle, joka rutisti vaimoaan ja sen jälkeen ”klikkasi” pojan kanssa ja rutisti ohimennen. Jatkoivat nauraen eteenpäin.
Jäivät mieleeni. Itsellä on samanlainen perhe plus ekaluokkalainen tyttö. Perheeni miehet suhtautuvat negatiivisesti ihan kaikkeen ja ikinä en saisi heitä olemaan ja tulemaan kanssani. Lyhyestä kohtaamisesta välittyi lämpö, huumori ja rakkaus. Oma mieheni ei puhu kuin välttämättömät. Poika on suorastaan vihamielinen. Onneksi tyttö on äidin aurinko
Hääpäivä. Olen leski ja elin 30 vuotta onnellisessa avioliitossa. Ensirakkaus. Oli vain yksi mies ja tulee olemaankin, uskoisin. Hänelle olin myös ensirakkaus. Kolme lasta. Hyvät välit. Leskenä nyt 2,5 v. Hyvä näinkin. Hoidin hänet loppuun.
Vaikeita ja raskaita asioita oli, sairastelua lähinnä, mutta hyvää aikaa se oli
31v. Miulla on upea mies ja ihana pieni poika, toinen lapsi tulossa. Päästiin muuttamaan pois ruuhka Suomesta ja asutaan nyt rauhallisessa maalaiskunnassa lähellä sukulaisia. Saan olla kotona lapsen kanssa eikä ole kiire työtelämään. Just nyt pötköttelen rauhassa peiton alla kun mies nousi lapsen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
48v, kohta 49v, kotona asuvat teinit, kesällä 18v ja loppuvuodesta 16v täyttävät lapset sekä ekaluokkalainen. Esikoinen tänä vuonna 34v. Mies vuoden vanhempi, yhdessä oltu 21v ja ihan paras ukko. Vakituiset työpaikat ja elämä muutenkin mallillaan. Olen kokenut elämässäni niin paljon, niin turvallisuus on tervetullutta.
Esikoinen 34v?? Ja itse olet 48v? Oot nuorena saanut esikoisesi...
Onnellisuus tulee siitä että ajattelee positiivisesti ja optimistisesti. Pessimisti ei ehkä pety mutta on pettynyt kaiken aikaa. Optimisti taas välillä pettyy mutta osaa olla onnellinen silloin kun asiat on hyvin.
Mies, 46, ihana vaimo ja 5 lasta(17-9v) paljon hellyyttä ja toisen ihmisen hyväksymistä sellaisena kuin on.
Kaiken kateuden ja oman ja toisten elämän vertailun hylkääminen on tärkein avain onneen.
Toki elämässämme on huonoja hetkiä.
Lapsen lehitysvamma, kroonisia sairauksia meillä vanhemmilla, talousvaikeuksia(kannattavuuden rajoilla keikkuva perheyritys), mutta yleensäottaen olemme kohtalaisen onnellisia.
Olen 49. Elän uusperheessä, molemmilla omia lapsia, ei yhteisiä.
Hyvä kysymys, mistä onnellisuus kumpuaa... olen saanut elämältä paljon, suurin kriisini oli avioero 20 vuoden jälkeen, kun mies vaihtoi minut lennosta toiseen. Sitä ennen olin ... hmmm... vain kiitollinen. Nyt olen onnellinen.
Jotenkin ajattelen, että onnellisuuteni johtuu siitä, että saan elää täysin oman näköistä elämää nykyään. Ensimmäinen aviomieheni oli dominoiva, joka teki päätökset. Hän oli pihimpi ja säästäväisempi kuin minä, työ-ennen-huvia - tyyppi. Hän oli kriittinen, ja hänen mielestään oli vain yksi ainoa tapa elää.
Nykyisen aviomieheni kanssa voimme juoda vaikka shampanjaa keskellä viikkoa. Nyt rementoimme, ja asenne on se, että ”tee mitä haluat, kaiken voi aina vaihtaa”. Kun tähän lisätään se,,ettei hän vaadi minulta mitään, ja antaa minun olla juuri sellainen kuin olen, niin eihän tässä voi olla muuta kuin onnellinen.
Korostan, että ensimmäisessäkin avioliitossa sain kaiken, mitä ikinä halusin. Mutta se ihminen ei ollut minä. Paras kaverinikin sanoi eroni jälkeen, että olen muuttunut takaisin omaksi itsekseni.
Siksi ajattelen, että onnellisuus ei kumpua siitä, mitä tekee tai mitä saa. Se kumpuaa siitä, että on oma itsensä.
Ollaan vähän yli 30-vuotiaita ja yksi 3-vuotias lapsi. Olemme toistemme parhaat ystävät ja viihdymme yhdessä. Tehdään juttuja perheenä, mutta meillä on kummallakin myös omat juttumme/harrastuksemme. Kummatkin ottavat vastuuta arjen pyörittämisestä. Turvaverkkona meillä on lähellä asuvat vanhemmat ja sisarukset. Elämä on rankkaa ja kiireistä, mutta olemme onnellisia.
48v, kohta 49v, kotona asuvat teinit, kesällä 18v ja loppuvuodesta 16v täyttävät lapset sekä ekaluokkalainen. Esikoinen tänä vuonna 34v. Mies vuoden vanhempi, yhdessä oltu 21v ja ihan paras ukko. Vakituiset työpaikat ja elämä muutenkin mallillaan. Olen kokenut elämässäni niin paljon, niin turvallisuus on tervetullutta.