Pienen pojan rakkaus äitiään kohtaan

Muutamana päivänä seisoi äitini kosken rannassa ja huuhtoi vaatteita. Oli satanut ja kivet olivat märkinä. Äitini jalat liukahtivat kiveltä, ja hän lankesi vereen; – virta vei häntä alas; sitä en unhota koskaan. Useita ihmisiä seisoi rannalla; kaikki olivat hämmästyksissä; mutta ei yksikään tiennyt neuvoa ja apua. minä olin ainoastaan heikko poika; mutta seisoa nyt siinä ja nähdä äitini kuolevan, ei, sitä en minä saattanut. Siinä oli airo; – minä sieppasin sen ja juoksin veteen. Tuskin tiesin mitä tein. Koski pauhasi ja oli vetää minun muassaan, mutta ennätin ojentaa äitilleni airon, ja me molemmat pääsimme rannalle.

Siinä otti äitini minun syliinsä ja antoi minulle rakkaasti suuta. Miksi uskalsit panna henkesi vaaraan minun tähteni? sanoi hän. Seisoihan siinä rannalla monta muuta. Miksi panit juuri sinä henkesi alttiiksi minun tähteni? Eikö joku muu olisi saattanut sitä tehdä sinun sijassasi?

Minä sanoin: sitä en minä ajatellut. Kuinka voin minä nähdä sinun olevan vaarassa, enkä olisi auttanut sinua? Täytyihän minun uskaltaa panna henkeni vaaraan sinun tähtesi.

Siinä naurahti äitini vesissä silmin ja sanoi: aivan niin, täytyihän sinun totella Jumalan ääntä sydämessäsi