Kaipaan kun ennen vanhaan koko suku oli perhettä

Minusta sellainen olisi rasittavaa kyttäämistä.Ei kiitos, mitä harvemmin näen sukua sen parempi.

Joo ja sukuriidat ja muut draamat, ei kiitos

Meillä on edelleenkin. Tosin tämä edellyttää, että joku viitsii järjestää juhlia ja muita perhetapaamisia. Nuorilla (aikuisilla)  ei ole oikein rahaa eikä tilojakaan ja vanhimmat eivät enää jaksa, joten jää meidän "keskimmäisten" tehtäväksi ylläpitää perinteitä.

Ja häätkin oli kivasti yhden ison perheen juhla kun serkut naivat toisensa, kuten vanhempansakin aikoinaan.

Ennenvanhaan asui koko suku samassa talossakin. Miniät ja anopit ilosesti samassa talossa. Älä väitä että sillon oltiin onnellisempia.

En kaipaa yhtään. En tarvitsisi päivittäisiä vierailujakaan. Toiset on vain jämähtäneet 1930-luvulle.

Onhan se tosiaan kiva jos se on se oma suku, eikä puolison suku, joka haluaa nähdä vain virheitä sinussa. Ei ne anoppi-miniä-suhteet muinaisessa menneisyydessäkään niin ruusuisia olleet, nykyään sentään voidaan laittaa välit poikki puolin toisin. 

Kyllä meillä sukua tavataan viikonloppuisin, vaikka ei samaa perhettä ollakaan :) mutta ei yksiä ja samoja aina, vaan vähän vaihdellaan ketä nähdään milloinkin. Toki elämäntilanteet ja henkilökemiatkin määrittävät jonkin verran ketä nähdään, mutta molempien sisaruksia ja vanhempia nyt ainakin.

Kannattaa muistaa, että se että suku oli perhettä, tarkoitti yleensä että toisen suku oli perhettä, ja toisen sukuun pidettiin yhteyttä kirjeitse. Hyvin yleistä oli vielä sodankin jälkeen, että nuoripari muutti samaan huusholliin miehen vanhempien kanssa ja äidin puolen sukua nähtiin max kerran vuodessa. Jos välimatka oli pitkä, niin nähtiin ehkä kerran viidessä vuodessa. Varmaan lankapuhelin, kulkuyhteydet ja yleinen vaurastuminen muuttivat tilannetta niin, että perhe pystyi laittamaan oman kodin 70-80-luvuilla ja molempien sukuihin pidettiin yhteyttä yhtälailla.

Eikä se mitenkään auvoista arkea ole ollut, että anoppi hoitaa vauvat ja lapset, miniä käy töissä/hoitaa tilaa. Äidillä on normaalitapauksessa jo ihan biologinen tarve olla imeväisikäisen kanssa (ainakin itse kolmen lapsen äitinä väitän näin), joten sopii mietti miltä tuntui jättää kuukauden vanha mummolleen ja painua tienaamaan elantoa töihin tai lypsämään lehmiä. Sillä noinhan se meni monissa perheissä.

Inhoaisin sellaista. Olen introvertti ja lapseton, ja minusta olisi kamalaa että suku olisi vaatimassa läsnäoloa jatkuvasti. Haluan olla rauhassa.

Maataloissa oli ehkä noin, että miniä muutti anoppinsa taloon.

Kaupungissa oli toisin. Ainakin minun suvussani kaikissa sukuhaaroissa, jotka tiedän kaupungeissa Nuoripari perusti oman kodin. Vaimo ei yleensä työläispariskunnassakaan ollut töissä. Hoiti kotona lämmityksen, pyykin, lapset jne. Kun vanhukset raihnaistui, muuttivat he vuorotellen vuodeksi kunkin lapsensa perheeseen. Jopa aika kauaskin. Enne 60-lukua lapsilla oli vanhustensa elatusvelvollisuus.

Höpö höpö ihmiset... Tarkoitin "ennen vanhalla" aikaa kun olin pieni.. En minä nyt sentään niin vanha ole :D

Oikeasti ennen vanhaan se ei ollut vapaaehtoisuuteen perustuvaa.

Vanhuksista oli pakko pitää huolta kun mitään eläkkeitä tai yhteiskunnan tukia muutenkaan ei ollut olemassa.

Ne edeltävät sukupolvet pyöri siellä sun nurkissa halusit tai et.

Vierailija kirjoitti:

Maataloissa oli ehkä noin, että miniä muutti anoppinsa taloon.

Kaupungissa oli toisin. Ainakin minun suvussani kaikissa sukuhaaroissa, jotka tiedän kaupungeissa Nuoripari perusti oman kodin. Vaimo ei yleensä työläispariskunnassakaan ollut töissä. Hoiti kotona lämmityksen, pyykin, lapset jne. Kun vanhukset raihnaistui, muuttivat he vuorotellen vuodeksi kunkin lapsensa perheeseen. Jopa aika kauaskin. Enne 60-lukua lapsilla oli vanhustensa elatusvelvollisuus.

Onneksi tällainen hulluilu on jäänyt unholaan.

Mulle perhe tarkottaa vieläkin muuta, kuin vain tämä keitä tässä taloudessa asuu.

Koko sukua en kutsu perheeksi, mutta siis perhettäni kutsun. Moni tuntuu kutsuvan perheeksi vain sitä keiden kanssa asuu, hyvin outoa minusta (ellei ole orpo ja sisareton yms).

Vierailija kirjoitti:

Höpö höpö ihmiset... Tarkoitin "ennen vanhalla" aikaa kun olin pieni.. En minä nyt sentään niin vanha ole :D

No olisit kertonut taustoja. On kiva nähdä sukulaisia, jos tapaamiset järjestyy helposti. Mullakin sukulaisia, jotka haaveilee tiiviistä yhteydenpidosta. Sitten kun sovitaan tapaamisia, näitä ei saa koskaan kiinni tai ovat aina myöhässä. Kyllä siinä sukulointihalut vähenevät.

Niin minäkin, lapsuuden kesät mökillä saaristossa, jossa melkein koko suvulla oli mökit oli niin kivoja kun pystyi piipahtamaan kylässä. Meidän suvussa ei onneksi juuri mitään draamaa ole ollut, mutta jotenkin vaan iän myötä sitä olen tässä erakoitunut, harmittaa.

Siinä oli puolensa ja puolensa. Apua esim. lastenhoitoon sain helpommin. Mutta ihmisistä piti löytyä enemmän myös joustavuutta ja erilaisuuden hyväksyntää. Oli hyväksyttävä erilaisia ajatuksia ja toimintatapoja oman lähipiirin sisälle. Nykyään perheet voivat sulkeutua erilaisuudelta helpommin ja elää vain omien ajatustensa ja mielipiteidensä ympäröimänä. Mutta samalla tietysti yksinäisyyskin on kasvanut.

Miksi? Mitä ihanaa siinä oli?

Vierailija kirjoitti:

Meillä on edelleenkin. Tosin tämä edellyttää, että joku viitsii järjestää juhlia ja muita perhetapaamisia. Nuorilla (aikuisilla)  ei ole oikein rahaa eikä tilojakaan ja vanhimmat eivät enää jaksa, joten jää meidän "keskimmäisten" tehtäväksi ylläpitää perinteitä.

Meillä sama. Tosin nautimme siitä mutta rahanmenoahan se on. Meillä vaan tuo "perheen" käsite on aika venyvä:D

Ydinperheeseemme kuuluu minun, mieheni ja teinin lisäksi aikuiset lapset perheineen, yhden lapsen appikset (toiset ulkomailla) ja sisaruksen perhe ja anoppi. Tässä kokoonpanossa jo 17 henkeä ja syödään yhdessä 1-2 x kk

Seuraavaan "kerrokseen" sitten lisäksi lähimmät ystävät joita tavataan meillä muutaman kerran vuodessa, joitakin muutaman viikon välein joko heillä tai meillä.

Samalla vaivalla tekee ruokaa 20 hengelle kuin 3:lle, ilman pönötystä tai hienostelua. Äkkiä tulee 3-4 ruokalajia tehtyä. Joskus soitetaan jollekin kun pata on hellalla että tuletteko syömään, tulikin iso annos.