Kun puoliso tekee itsemurhan. Miten selvisitte?

Meillä ei ollut lapsia, mutta kyllä toipuminen on silti vienyt vuosia. Eikä se unohdu eikä elämä palaa ennalleen, mutta jatkuu kuitenkin. Arvostan elämääehkä enemmän kun näin vierestä miten läheinen siitä halusi luopua. Vihaa olen tuntenut enemmän kuin surua, valitettavasti. Ja vuosia terapiaa, silti edelleen masennusoireita ja muita mt-ongelmia jotka siitä seurasivat. En saanut apua muualta kuin yksityiseltä terapeutilta.

Edellinen jatkaa: yhä tulee oksettava ja ahdistava olo jos alan miettimään tapahtumaa. 

MInä ohitin jostain syystä vihavaiheen nopeasti. Voi olla siksikin, että jouduin syömään pitkään rauhoittavia pillereitä. Se oli paha, että siitä surusta en voinut jutella oikein kenenkään kanssa, koska kukaan ei uskaltanut enää edes lähestyä. Jotenkin minun tilanteeni ja miehen itsemurha olivat niin paha homma, että kai ihmikset pelkäsivät sen tarttuvan ... tai luulivat että ripustaudun lapsineni heihin.

Mulla meni noin 3 vuotta ennen kuin aloin nähdä päivänvaloa. Kuljin ensimmäisen puoli vuotta kunnan psykologilla höpöttämässä jotain. En pitänyt siitä naisesta. Hän halusi minun kertaavan tapahtumaa ainakin muutamia kertoja. Mua ärsytti suunnattomasti se, että hän ei keskittynyt kuuntelemaankaan mkinua. En tiedä missä tilanteessa itse oli, oli niin hermostunut ja halusi että lähtisin jo.

Itseäni jotenkin ihmetytti, että miksi mun pitää hankkia ensin kodinhoitaja lapsille, sitten paahtaa kaasu pohjassa psykologilla, jonka jälkeen tein kauppaostokset ja hoidin muut asiat ja sitten taas kaasu pohjassa takaisin kotiin. Olisin halunnut vain nukkua, levätä. Muistan toivoneeni jotain tuntihotellia, jonne olisin voinut mennä lepäämään. Kerran kesällä ajoin erään tien päähän, kävelin metsään ja nukuin siellä puolisen tuntia. Olin niin hölmö, että kerroin aina rehellisesti, mihin tarvitsisin kodinhoitajan/lastenhoitajan.

Tajusin myöhemmin, että olisin voinut puhua vaikka mitä ja saada itselleni vähän omaa aikaa. Lääkäri kerran kysyi omasta ajastani. Sanoin että se riittää kun saan olla itsekseni lasten mentyä nukkumaan. Totuus oli kuitenkin se, että pelkäsin todella paljon sitä, että jos alan apuja kovasti kysellä, niin pääsen tarkkailuun ja lapset kohta jo viedään multa jonnekin sijaisperheeseen. Ne olivat menettäneet jo isänsä. Siinä syy.

En osaa sanoa, onko helpompaa kun ei ole lapsia vai ei. Ehkä lapseton joutuu ajattelemaan itsekseen liikaa. Lasten kanssa ei ehdi.

En minäkään vello siinä koko tapahtumassa enkä ole vellonutkaan. Tiesin, että minä en ole millään lailla syyllinen. Sen muistan, että ihmettelin erään kaukaisemman ystäväni reaktiota. Hän sanoi rauhallisesti: Se oli sitten hänen ratkaisunsa. Ymmärrän nyt sen, mutta silloin se tuntui hyvin välinpitämättömältä.

Isä teki itsemurhan ja en kaipaa. Sairaaloissa se vietti puolet elämästään.

Isäpuoli adoptoi ja on se oikea isä.