Ei kannata kehittää itseään henkisesti, päinvastoin, pysykää tyhminä

Nuorena ihailin hirveästi ihmisiä ja toivoin, että olisin itsekin henkisesti kypsä ja vahva niin kuin suuri osa aikuisista on. Ainakin ajattelin suurimman osan aikuisista olevan kypsiä ja viisaita. Itse olin henkisesti niin heikko, että olin pakotettu kehittämään itseäni. En varmaan vieläkään ole kypsä (oikeastaan tiedän etten ole), mutta itsetuntemukseni on lisääntynyt hirveästi. Nyt kun ymmärrän itseäni ja muita paljon paremmin, olen huomannut etten voi sietää melkein ketään. Typeryys ei häirinnyt minua ennen, koska en huomannut sitä ympärilläni. Nyt huomaan sitä kaikkialla ja se vaikeuttaa elämää.

Täydellinen typeryys ihmisessä häivyttää kaikki mahdollisuudet pärjätä ihmisten kanssa, mutta keskinkertainen typeryys mahdollistaa riittävän kyvyn toimia muiden odottamalla ja toivomalla tavalla, ja samalla pitää ihmisen sopivan tietämättömänä ympäristöstään. Kuvitelkaa jos voisitte lukea ihmisten ajatukset. Kuinka kauan luulisitte kestävänne muiden seuraa? Kukaan ei onneksi ole ajatustenlukija, mutta syvä itsetuntemus riittää näkemään ihmisten läpi siinä määrin, että muiden arvostaminen käy lähes mahdottomaksi.

Olen sen verran humaani kuitenkin, että pyrin hyväksymään itsessäni ja muissa osan niistä inhottavistakin ominaisuuksista. En kuitenkaan kykene täysin arvostamaan kovinkaan monia tapaamiani ihmisiä. Joskus tosin törmään itseäni viisaampiin yksilöihin. Ei niitä kuitenkaan saa osaksi omaa elämää, koska ihmissuhteet ovat niin kiemuraisia. Ja koska en ole mikään menestynyt uranainen, tuttavapiirini kostuu hyvin tavallisista ihmisistä. He ovat hyviä, mutta typeriä ihmisiä, enkä enää nauti heidän seurastaan. Eivät ne perinteisellä tavalla menestyneetkään ihmiset tosin ole hirveästi viisaampia.