Raskausmaha ahdistaa. Mikä auttaisi?

Synnytys auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Synnytys auttaa.

:D  totta. Paitsi että olen kuullut huhua, että se maha ei katoa heti synnytyksessä kuitenkaan ;) . Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytys auttaa.

:D  totta. Paitsi että olen kuullut huhua, että se maha ei katoa heti synnytyksessä kuitenkaan ;) . Ap.

Ei katoakaan. Vaikka painonnousu olisi sen normaalin kymmenen kiloa, sitä on vielä melkein raskaana olevan näköinen jonkin aikaa. Sitten imetyksen myötä alkaa karista kilot ja parin kuukauden päästä mahtuu vanhoihin farkkuihin. Siis jos kaikki menee normaalisti. Järjettömästi lihoneet ovat sitten oma lukunsa, heitä ei lasketa. Ei lapsen äiti saa olla lihava, se on väärin lasta kohtaan.

Olenko ainoa? Onko kaikki muut vain ylpeitä isosta mahastaan? Ap.

Minä vihasin omaani ja odotin vaan, että pystyn taas sitomaan kengännnauhat ja nukkumaan mahallani. Lihoin 25 kg, niistä 15 jäi laitokselle ja loput katosivat kahdessa kuukaudessa, enkä edes imettänyt. Nyt vuodet ovat tuoneet lisää kiloja. Lapsi on 17.

Kyllä huomaa ettei sulla ap ole elämässä mitään ihan oikeita ongelmia. Olisit siitä iloinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Synnytys auttaa.

:D  totta. Paitsi että olen kuullut huhua, että se maha ei katoa heti synnytyksessä kuitenkaan ;) . Ap.

Mulla lähti kyllä heti maha. Olihan se muutaman päivän vähän löysä, mutta ei se kaikilla jää tosiaankaan isoksi. Tiedän että joillain jää, mutta jos yhtään helpottaa niin ei se ole mikään kohtalo. Itse en huomannut edes omaa raskausmahaani, paitsi jälkeenpäin valokuvista. Mulla auttoi muuten vaan isoon olooni se että tiesin sen johtuvan raskaudsta ja vauvasta ja että ihan pian helpottaa. Se oli ihana tunne kun se oli poissa ja oli taas kevyt olo.

T: 1

Abortti?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä huomaa ettei sulla ap ole elämässä mitään ihan oikeita ongelmia. Olisit siitä iloinen.

Mistä sen mielestäsi huomaa? Siitäkö, että minua ahdistaa maha?

Olet kyllä ihan väärässä, minulla on ja on ollut useampikin "oikea" ongelma. Perheenjäsenten syöpää ja kuolemaa ja läheinen ihminen on joutunut pitkäaikaisen väkivallan uhriksi ja koulukiusaamista ja rahavaikeuksiakin. Satuin nyt vain kirjoittamaan tästä maha-asiasta, mielestäni nuo muut aiheet ei liity siihen. Vaikka olisikin "oikeita" ongelmia niin silti saattaa ahdistaa myös pienemmät asiat.

Ap.

Sama juttu itsellä. Sairastin nuorempana syömishäiriötä ja ammattini vuoksi olen myös tottunut pitämään kropan ns. hyvässä tikissä. Vaikka en haluaisi sitä myöntää, niin kasvava vatsa ahdistaa ja inhottaa paljon. Olen kuintenkin lopulta melko sujut asian kanssa kunhan vain san pidettyä yllä huipputerveellistä ruokavaliota koko raskauden ajan ja pysyn fyysisesti aktiivisena. Näin ollen tunnen että olen tehnyt kaiken voivani ja kaikki vältettävissä oleva lihominen ja veltostuminen pysyy kurissa. Raskaudesta palautuminen tulee myös oleman helpompaa kun pohjakunto ja rutiinit ovat hyvät.

Vaatteilla saa myös verhottua vatsaa piiloon, sekin auttaa "unohtamaan" asian ainakin hetkeksi, niin ei tule jäätyä sitä liiaksi vatvomaan.

Vastaan nyt ikivanhaan ketjuun ihan sen takia, että joku ehkä saa siitä vertaistukea. Koko raskausajan olen tuntenut syyllisyyttä siitä, etten pysty nauttimaan tästä. Inhoan peilikuvaani, ennen niin timmi kroppa alkaa muuttua muodottamaksi vaikka painoa on tullut kuitenkin vain 5kg. Salilla katson itseäni peilistä inhon vallassa. En ole normaalisti pinnallinen ja minulla on aina ollut hyvä itsetunto. Tiedän, että painonnousu ja mahan kasvu on normaalia ja luonnollista, mutta se ei muuta sitä tosiasiaa, että oma keho tuntuu nyt yhtäkkiä vieraalta, kuin valloitetulta. Kaikki itsevarmuus on rapissut jonnekin ja vaikka kuinka yritän kaivaa itsetuntoni rippeitä jostain, niin se ei auta. Yritän katsoa itseäni peilistä sivukautta niin, että peitän mahan. Se auttaa. Silloin tunnistan itseni taas ja näen, että vaikka vaakalukema on muuttunut, niin alakroppa näyttää edelleen samalta kuin aina. Treenatulta ja timmiltä. Sekin voi vielä muuttua ja tiedän senkin.

Nyt viikkoja alkaa olla 29 ja ahdistaa tulevaisuus, ahdistaa se miten en tunne olevani raskaana, ahdistaa minäkuva, ahdistaa se miten ihmiset kohtelevat kuin olisin aivovammainen. Mitään ei saa tuntea tai haluta ilman, että se johtuisi raskaudesta. En edes tunne olevani raskaana ja kun olen hetkellisesti iloinen ja unohdan asian, niin jonkun on pakko sössöttää ja muistuttaa asiasta. Muuten siitä muistuttaa vain vatsassa aika ajoin möyrivä olento. Olo siis on fyysisesti mahtava. MUTTA.

Masennuskyselyn pisteet on siinä rajalla, että pakotetaanko jo jonnekin terapiaan. Sekin on ihan typerää, koska en ole tyhmä tai terapian tarpeessa, osaan hallita tunteeni, mutta vastaan vaan rehellisesti että kaikki ahdistaa. Olen luonteeltani hyvin vahva pessimisti. Tiedostan sen ja olen aina elänyt sen kanssa. Ja edelleen olen ihan varma, että lapsi on joko vammainen tai minä tai se kuolee synnytykseen, tai minä kuolen synnytyksen jälkeen veritulppaan. Tai tulee kätkytkuolema. Tai valkovuoto onkin lapsivettä. Liikkuuko se tarpeeksi. Ja kun se taas liikkuu ja muljaa niin sekin ärsyttää. Ihan hirveetä. Huolissaan siis siitä lapsesta ja omasta kunnosta jokatapauksessa on, vaikka tunteet eivät tavallaan olekaan selkeät. Ja keksin kokoajan lisää asioita, jotka voivat mennä pieleen. Pelkään, etten kiinny lapseen, koska olen aina inhonnut lapsia. Satunnaisesti on hyviä päiviä ja valoisia ajatuksia tulevaisuudesta.

Eniten inhoan onnitteluja ja kyselijöitä, en halua olla huomion kohteena ja ällöttää, kun ihmiset jotka eivät ennen ole minulta mitään kyselleet, ovatkin yhtäkkiä yltiökiinnostuneita elämästäni. Inhottavaa. En halua puhua aiheesta vieraille, kun se ahdistaa itseänikin. Vielä ei ole tullut kukaan taputtelemaan, mutta pelkään omaa reaktiota jo etukäteen jos joku pääsee yllättämään. Miestäkään en päästä mahaani kiinni, saati vieraita ihmisiä. Seksi ei maistu ja mielentila on hyvin epävakaa juurikin jatkuvan oman kehon vieroksumisen takia.. kaikista pahinta on se, että mieheni on innoissaan raskaudesta ja kehuu ulkonäköäni. Onneksi hän on myös ymmärtäväinen ja hän parhaansa mukaan yrittää auttaa olemalla oma itsensä ja olemalla huomioimatta tai kyselemättä, vaikka hänen varmasti tekisi mieli. Toivon vaan, että kaiken tämän epävarmuuden, pelon ja paskan fiiliksen jälkeen kuitenkin kiinnyn lapseen ja pärjään sen kanssa. Omatunto vaan on helvetin huono kokoajan, kun mitään kiintymystä ei tunnu löytyvän.

Asiaa ei auta nuo muutamat typerät abortti-ehdottelut tällaiselle henkilölle, näillä viikoilla kun asialle ei voi enää mitään. Lapsi voi olla toivottu, mutta oma ajatusmaailma voi silti yllättää. Raskaudestaan nauttivilla ei ole pienintäkään hajua, kuinka raskasta aikaa tämä on niille, joiden omakuva kärsii pahan kerran ja omatunto soimaa kokoajan siihen päälle vääristä tuntemuksista. Kun pitäisi mahtua siihen onnellisen ja hehkuvan raskaana olevan naisen muottiin. Mutta kun ei mahdu, niin ei mahdu.

Kaikilla samassa tilanteessa oleville tsempit.

Adoptoi lapsi rakastavalle perheelle

Keskenmenoa voisi vaikka rukoilla jos se maha niin ahdistaa. Ja huolehtia ehkäisystä etityisellä huolella jatkossa tai pidättäytyä yhdynnöistä niin idioottivarmasti et ainakaan toiste joudu ahdistumaan mahasta.