Hei masentuneet ja surumieliset! Miten te jaksatte?

Otan osaa <3

Miten milloinkin. Tämä syksy on ollut raskaampi kuin aikoihin, muutin uudelle paikkakunnalle enkä ole löytänyt ystäviä. Lähin kaveri on satojen kilometrien päässä. Suhdekin rakoilee eikä sitä auta se että miesystävä asuu tuhansien kilometrien päässä eikä olla nähty moniin, moniin kuukausiin. On jotenkin semmoinen olo että en ole kenellekään kovin tärkeä, vaikka varmaankin olen kyllä ainakin jossain määrin. Yksinäisyys vaan tekee tepposiaan.

Päivät menee enemmän tai vähemmän sumussa. On vaikea hymyillä, ja eilen oikein hätkähdin kun nauroin jollekin koiran tekemälle hassulle jutulle - en nimittäin ollut kuullut omaa aitoa nauruani varmaan kuukausiin.

Koira mua pitää kasassa, ja opinnot. Ilman koiraa ei tulisi käytyä lenkeillä, ja onhan se terapeuttista leikittää sitä ja katsoa sitä riemua kun se loikkii lumihangessa jne. Puhumattakaan siitä kun voi puhua sille tunteistaan ja tirauttaa itkut ja se tuntuu jotenkin ymmärtävän ja kuuntelevan.

Onko sulla ystäviä, tukiverkostoa? Sun tilanteessa on tärkeää että voisit puhua jollekin, jos ei muulle niin vaikka paperille kirjoittamalla, että voisit purkaa tunteitasi jollekin.

Ja kehitä jonkinlainen päivärytmi. Semmoinenkin voi auttaa, kun ei päivät ole vaan olemista vaan sulla on aina jokin seuraava "etappi" tiedossa, oli se sitten vaikka päivällinen, lenkki tai salkkarit, ei tarvi olla sen kummempaa. Rutiinit on hyviä jaksamaan eteenpäin. Tsemppiä <3

Otan osaa :(

Rutiinien avulla jotenkuten.

Hammasta purren ja empatiaa toivoen.