Isätön tai huonon isän tytär - mitä sinusta tuli aikuisena?

Ihan tavallinen. Olen tuollainen "puoliorpo", hyväksytty vahinko. Isä on isyytensä tunnustanut ja sille ja äidille oli ihan ok, että äiti mut kasvattaa. En ole koskaan ollut katkera, mulla on maailman paras äiti.

Ymmärrän että vanhempien rooli lapsen elämässä on merkittävä, sekä isän että äidin. Niin lapsena kuin vielä aikuisenakin.

Harmittaa silti tällaisena ilman isän tukea ja rakkautta kasvaneena, että isän ja tyttären suhdetta aina alleviivataan. Tulee tunne, että ilman omaa syytäni mun elämä on jo tuhoontuomittu tietyllä tavalla, kun isä on emotionaalisesti sulkeutunut ja kylmä, minuun aina vihamielisesti kuin kilpailijaan suhtautunut.

Pitkään esitin että kaikki olisi kunnossa, mutta ei ole. Pitkään häpesin ja koin, että se oli minun, lapsen, syytä. Mutta ei se ole.

Mun isä on vaan täysin kyvytön vanhemmuuteen.

Ehkä se johtuu hänen oudosta suhtautumisesta vastakkaiseen sukupuoleen? Ehkä hän ei vaan osaa rakastaa tytärtä mutta poikaansa pystyy?

Mitä minusta tuli? Elämässäni epävarma, perfektionistinen suorittaja, joka hakee aina hyväksyntää ja haluaa olla haluttu ja pidetty. Epäoikeudenmukaisuutta sydämestäni vihaava, yliempaattinen maailmanpelastaja.

Suorittaja ja alipalkattu.

Velkakierteessä oleva lähihoitaja

Tradenomi, rahoitusalalla, kaksi lasta ja mies, omakotitalo, noutaja, kaksi autoa, lomaillaan ulkomailla kerran vuoteen. Itsetunto ihan normaali, huumorintajua löytyy, liikunnallinen. Molemmat vanhemmat morkkasivat toisiaan koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan kuten miehillä ja naisilla on tapana toisiaan morkata. Olin kuitenkin molempien kanssa tekemisissä. Omissa suhteissani olen yrittänyt olla sovittelevampi kuin riitelevät vanhempani.

Nro 2, I feel you. Olen sekä isän, että jollain tapaa myös äidin hyljeksimä lapsi ja koen aivan samoin. Onneksi olen omille lapsilleni pystynyt olemaan tuki, turva ja rakastava vanhempi. Kaikkea, mitä en itse ole saanut.

Koulutukseltani olen tradenomi, töissä rahoitusalalla.

Isäni on kuollut ollessani pieni.

Palstanaisilla on joko ollut todella huono isäsuhde tai ei isää lainkaan. Mikään muu ei selitä raivoisaa miesvihaa. Osalla varmaan äiti ollut aivan takapuolesta.

Kaikkea syrjimistä ja epäoikeudenmukaisuutta inhoava.

No musta tuli ensin lapsena syrjitty ja "outo", semmoinen, jonka 'kiusaamisesta' ei voi oikein ketään syyttää (kiusaaminen ei ollut mitään väkivaltaista), sitten teinityttö, joka piti itseään hyvin halpana ja etsi epätoivoissaan ketään, jonka olis saanut tyytyväiseksi tai ihastumaan itseensä, sitten lähes aikuinen anarkisti ja ihan mihin tahansa mukaan menevä aktivisti ja maailmanparantaja, sitten musta tuli tavallinen duunari, joka varasti työnantajalta. Tässä kohtia lihavuus eteni jo sairaalloisen puolelle. Sitten musta ehti vielä tulla inhottava nalkuttava puoliso miehelle, mutta sitten kun esikoinen syntyi kaikessa viattomuudessaan ja ihanuudessaan tajusin, että asiat voi olla myös hyvin. Aloin eheytyä ja oon tehnyt sitä tähän päivään asti. Nyt menee hyvin.

Koulut oon hoitanut aina hyvin, koska sairaalloinen miellyttämisen tarve.

Vierailija kirjoitti:

Palstanaisilla on joko ollut todella huono isäsuhde tai ei isää lainkaan. Mikään muu ei selitä raivoisaa miesvihaa. Osalla varmaan äiti ollut aivan takapuolesta.

Minä en koe miesvihaa, vaikka isäni hylkäsi minut ja on ollut pari suhdetta, joissa minua on väärinkäytetty.

Musta tuli lastentarhanopettaja, koska oon aina halunnu tehdä töitä lasten kanssa, mutta yo-todistus oli niin hyvä, että moneen muuhunkin paikkaan olisin päässy. Nyt itsellä 3 lasta, mies, pari koiraa, 250m omakotitalo, useempi auto ja reissataankin kivasti.

Henkisesti itsellä kaikki hyvin, olen menneisyyteni asiat läpi käsitellyt enkä ole missään tekemisissä biologisen isäni kanssa. Lapseni eivät ole häntä koskaan nähneet eivätkä tule näkemäänkään.

Äiti on ollut todella vahva nainen ja tukenut yh:na mua ja siskoa koko elämän. Lapsuudesta ja nuoruudesta muistot isästä ei todellakaan lämpimiä ja välit katkaisin kun täytin 18v.

Hyväksyntää tiedostamatta hakeva, ulospäinsuuntautunut. Hyvin olen pärjännyt elämässä. Tasapainoinen, onnellinen oma perhe. Päättäväinen. Vahva.

Minun oli vaikea sitoutua, en luottanut miehiin, kohtelin minuun ihastuvia huonosti...kunnes (80 luvun alussa) kohtasin miehen, joka sieti kiukuttelemiseni ja rakasti vaan. Äidiksi tulo, omien lasten saaminen ja ennen kaikkea perhe-elämä eheytti minut. Nykyisin minulla on ok suhde isääni, en ole koskaan ollut katkera. Suhtaudun kuitenkin aina vakavasti tilanteisiin, joissa esim nainen pohtii tekisikö lapsen ilman miestä...Tai ei hyväksy miehen vahinkolasta tai ylipäänsä lasta. Lapsi kun on vanhempiensa tilanteisiin tai kypsymättömyyteen täysin syytön.

Mt-ongelmainen. Vaikea paniikkihäiriö, masennus, ahdistus, syömishäiriö. Ihminen, joka hakee edelleen jollain tavalla hyväksyntää ja päästää lähelle vain harvoja. Mutta samaan aikaan empaattinen ja epäoikeudenmukaisuutta inhoava. Hyvä äiti, joka näyttää tunteet ja pystyi katkaisemaan sukupolvien kierteen. Pitkän terapian avulla olen päässyt jotenkuten jaloilleni. Mutta ei isäni suinkaan ollut ainoa, joka rikkoi minut. Lapsuuteni oli monin tavoin rikkinäinen ja turvalliset vanhemmat ja aikuiset puuttuivat. Miesvihaaja en ole. Oma mieheni on mahtava, samoin mahtavia isiä ja ukkeja löytyy lähipiiristä.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuli lastentarhanopettaja, koska oon aina halunnu tehdä töitä lasten kanssa, mutta yo-todistus oli niin hyvä, että moneen muuhunkin paikkaan olisin päässy. Nyt itsellä 3 lasta, mies, pari koiraa, 250m omakotitalo, useempi auto ja reissataankin kivasti.

Henkisesti itsellä kaikki hyvin, olen menneisyyteni asiat läpi käsitellyt enkä ole missään tekemisissä biologisen isäni kanssa. Lapseni eivät ole häntä koskaan nähneet eivätkä tule näkemäänkään.

Äiti on ollut todella vahva nainen ja tukenut yh:na mua ja siskoa koko elämän. Lapsuudesta ja nuoruudesta muistot isästä ei todellakaan lämpimiä ja välit katkaisin kun täytin 18v.

Voi että kirpaisee lukea, kun itseltä on puuttuneet molemmat vanhemmat. Ehkä siksi täytyy olla silti kiitollinen, että nykypäivänä olen suunnilleen tasapainossa. Kaikkea hyvää elämääsi.

Epävarma, sosiaalisista peloista kärsivä. Tuntuu että en kelpaa koskaan omana itsenäni, pitäisi olla jotenkin erilainen. Tuntuu että mua tarkkaillaan, siksi asioiminen esim. kassalla on ihan painajaista.

Stressaan ja ahdistun helposti. Palan helposti loppuun työmaailmassa koska vaadin itseltäni liikaa, mikään vähempi ei kelpaa. En pysty tuolloin kunnolla nukkumaan.

Mun on ollut pakko räätälöidä elämästäni sellainen, että pärjään henkisesti ja fyysisesti, ja mun on hyvä olla ja elää. Tämä taas ei ole miellyttänyt kaikkia lähipiirissäni olevia, koska mun ilmeisesti pitäisi olla sellainen kuin he haluavat mun olevan.

Tunnistan itseäni osasta aiempia. Sitoutumispelkoa, välillä oireilen parisuhteissa, töissä ajan itseni burn outiin. Toisaalta olen empaattinen, huolehtiva, ystävällinen, luotettava ja lämmin.