Te joiden vanhemmat ei oo oikeen koskaan välittänyt teistä

Olen oppinut pärjäämään yksin. Minulla on aika paljon hyviä ystäviä ja olen naimisissa.

Minun vanhemmat ovat outoja, he eivät ole koskaan oikeasti välittääneet minusta. Olen surrut tätä, mutta terapeutin avulla olen päässyt eteenpäin. Hyväksyn vanhempani sellaisina kun ovat, en odota että he muuttavat.

Aikaisemmin hain/tarvitsin hyväksyntää, mutta olen oppinut että kelpaan juuri sellaisena kuin olen.

No huonoja parisuhteita on takana monta, ei yhtään hyvää ja normaalia. Masennusta ja terapiaa vuosikausia, sekin turhaan. 

Huono itsetunto, hyväksynnän hakemista, ulkoaohjautumista. Parisuhteita joissa kumppani kohdellut huonosti mutta en ole tunnistanut sitä vaan ajatellut että syy on minussa. Aivan kuten lapsuudessa - luulin olevani huono vaikka minua kohdeltiin huonosti. 

Masennusta, terapiaa, aviossa miehen kanssa joka ei halua seksiä kanssani.

Olin masentunut ja ahdistunut pitkään. Sairastuin syömishäiriöön, olin itsetuhoinen ja halusin vain kuolla pitkän aikaa. Elämä oli tuskaa, sosiaaliset suhteet tuskaa, opinnot tuskaa, harrastukset tuskaa, koska tajusin, että lähes kaikki muut ympärilläni osasi käyttäytyä oikein. Minussa oli jotain vikaa enkä sopinut enkä soveltunut oikein mihinkään ryhmään. En tiennyt kuka olin, missä olisin hyvä, mitä tunnen ja miksi. Toimin itseäni vahingoittavalla tavalla mm. haukkumalla itseäni pääni sisällä joka päivä. Olin huono, tyhmä, laiska, kelpaamaton, lahjaton, tylsämielinen, heikkomielinen, yksinkertainen jne.

Kävin pitkät terapiat. Käyn edelleen. Nykyään luotan itseeni monissa tilanteissa, olen itsevarma ja sosiaalisesti lahjakas. Seurassani on helppo ja hauska olla. Osaan kertoa mielenkiintoisia juttuja ja olen taiteellisesti lahjakas. Olen avoin ja innostunut kokeilemaan kaikkea uutta. Minulla on ihana mies ja vihdoin olen saanut ystäviä. Opiskelen alaa, joka soveltuu minulle todella hyvin. Tunnen itseni. Tiedän todella monista tilanteista, miksi teen mitä teen ja miksi tunnen miten tunnen. Osaan lukea muita ihmisiä. Jaksan työskennellä paljon ja pidän huolta kunnostani.

Minulla on edelleen voimakkaita masennus ja ahdistusjaksoja, mutta ne menevät ohi, koska osaan toimia nykyään ns. oikein ja olen armollisempi itseäni kohtaan. Luotan itseeni ja siihen, että muut arvostavat minua ja persoonaani. En pelkää enää niin voimakkaasti kaikkea ja kaikkia. Osaan heittäytyä ja chillata. Olen avoin ja rehellinen.

Perhettä ei edelleenkään ole. On paljon hetkiä, jolloin edelleen suren asiaa. Varsinkin kun näen, miten hyviä vanhempia muilla on. Se on paljon jo se, jos vanhempi edes rakastaa. Minua ei edes rakastettu, vaan vihattiin ja halveksuttiin. Edes pelkkä alkoholismi ja fyysisen väkivalta ei vammauttanut niin paljon kuin totaalinen hyväksynnän ja rakkauden puute. Ihme että olen hengissä edelleen ja voin koko ajan paremmin ja paremmin.

Tänään tuli mieleeni että miten ihanaa olisi jos olisi välittävät vanhemmat. Minun vanhemmat eivät ole koskaan sanoneet että rakastavat. Alkoholin käyttöä ja väkivaltaa oli paljon lapsuudessani. Pidän heihin todella harvoin yhteyttä. Tänään en myöskään laittanut isänpäivä toivotuksia, koska minusta tuntuu ettei minulla edes ole isää tai äitiä. Ihan tavallinen olen tällä hetkellä mutta huono itsetuntoinen sekä olen useampaankin otteeseen joutunut käymään terapiassa. Masennuksesta olen myös kärsinyt. Asiat ovat paljon paremmin kun en pidä ns. vanhempiini yhteyttä.

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto, hyväksynnän hakemista, ulkoaohjautumista. Parisuhteita joissa kumppani kohdellut huonosti mutta en ole tunnistanut sitä vaan ajatellut että syy on minussa. Aivan kuten lapsuudessa - luulin olevani huono vaikka minua kohdeltiin huonosti. 

Just näin.

Vinkkinä mene reilusti eteenpäin, rohkeasti tee oman näköistä. Vastaat itsestäsi kuten tiedätkin ja jos kiinnostaa fanittaa vaikka himmeleiden tekeminen niin anna palaa! Se on sun juttu ja aina löytyy mollaajia, teet mitä teet, vaikka kuinka kunnollisesti elät niin taas jostain löytyy se väheksyjä jota "kaikki" kuuntelee. Joten usko itseesi ja omaan tekemiseesi ja piupaut noille latistajille.

Tsemppiä!! Älä tee niinkuin me vaan usko! Jos epäilyttää uusi tuttavuus, usko itseäsi ja heippa! sun ei tarvitse/pidä/täydy muuttua eikä se ole sun syy jos vesi palaa pohjaan/myöhästytte tapaamisesta/ei oo rahaa ruokaan paitsi jos poltat tahaltes veden pohjaan tai tieten myöhästytät teidät tai shoppailet hiluvitkuttimia koko palkkallasi etkä edes vuokraa maksanut koska ei ollut edes sun vuorosi.

Usko itseesi!

Vierailija kirjoitti:

Olin masentunut ja ahdistunut pitkään. Sairastuin syömishäiriöön, olin itsetuhoinen ja halusin vain kuolla pitkän aikaa. Elämä oli tuskaa, sosiaaliset suhteet tuskaa, opinnot tuskaa, harrastukset tuskaa, koska tajusin, että lähes kaikki muut ympärilläni osasi käyttäytyä oikein. Minussa oli jotain vikaa enkä sopinut enkä soveltunut oikein mihinkään ryhmään. En tiennyt kuka olin, missä olisin hyvä, mitä tunnen ja miksi. Toimin itseäni vahingoittavalla tavalla mm. haukkumalla itseäni pääni sisällä joka päivä. Olin huono, tyhmä, laiska, kelpaamaton, lahjaton, tylsämielinen, heikkomielinen, yksinkertainen jne.

Kävin pitkät terapiat. Käyn edelleen. Nykyään luotan itseeni monissa tilanteissa, olen itsevarma ja sosiaalisesti lahjakas. Seurassani on helppo ja hauska olla. Osaan kertoa mielenkiintoisia juttuja ja olen taiteellisesti lahjakas. Olen avoin ja innostunut kokeilemaan kaikkea uutta. Minulla on ihana mies ja vihdoin olen saanut ystäviä. Opiskelen alaa, joka soveltuu minulle todella hyvin. Tunnen itseni. Tiedän todella monista tilanteista, miksi teen mitä teen ja miksi tunnen miten tunnen. Osaan lukea muita ihmisiä. Jaksan työskennellä paljon ja pidän huolta kunnostani.

Minulla on edelleen voimakkaita masennus ja ahdistusjaksoja, mutta ne menevät ohi, koska osaan toimia nykyään ns. oikein ja olen armollisempi itseäni kohtaan. Luotan itseeni ja siihen, että muut arvostavat minua ja persoonaani. En pelkää enää niin voimakkaasti kaikkea ja kaikkia. Osaan heittäytyä ja chillata. Olen avoin ja rehellinen.

Perhettä ei edelleenkään ole. On paljon hetkiä, jolloin edelleen suren asiaa. Varsinkin kun näen, miten hyviä vanhempia muilla on. Se on paljon jo se, jos vanhempi edes rakastaa. Minua ei edes rakastettu, vaan vihattiin ja halveksuttiin. Edes pelkkä alkoholismi ja fyysisen väkivalta ei vammauttanut niin paljon kuin totaalinen hyväksynnän ja rakkauden puute. Ihme että olen hengissä edelleen ja voin koko ajan paremmin ja paremmin.

Tälle! Tälle 1 000 000 peukkua! Hyvin sanottu ja täällä toinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen oppinut pärjäämään yksin. Minulla on aika paljon hyviä ystäviä ja olen naimisissa.

Minun vanhemmat ovat outoja, he eivät ole koskaan oikeasti välittääneet minusta. Olen surrut tätä, mutta terapeutin avulla olen päässyt eteenpäin. Hyväksyn vanhempani sellaisina kun ovat, en odota että he muuttavat.

Aikaisemmin hain/tarvitsin hyväksyntää, mutta olen oppinut että kelpaan juuri sellaisena kuin olen.

Mahtava viesti ja sinä! Olet ottanut vastuun elämästäsi aikuisena ja käsitellyt menneen ilmeisen hyvin. Juuri näin pitää toimia!

Täällä niin samaa. Mitä vähemmän pidän yhteyttä sen parempi. Syyllistää ja haastaa riitaa. Riitelee ne keskenäänkin. Oikeastaan koko valveillaolonsa ne räyhää. Taitaa olla seksi ainoo mikä pitää ne yhessä. Ihan sairasta.

Muuten kaikki on hyvin paitsi sekaannuin naiseen mikä ei oikeasti ole pitänyt minusta ja lapsen saannin jälkeen tehnyt asian hyvin selväksi.

Enkä haluaisi muuta kuin että joku pitäisi hyvänä edes joskua,mutta ei, pelkkää vittuilua ja kiukkuamista.

Vierailija kirjoitti:

Muuten kaikki on hyvin paitsi sekaannuin naiseen mikä ei oikeasti ole pitänyt minusta ja lapsen saannin jälkeen tehnyt asian hyvin selväksi.

Enkä haluaisi muuta kuin että joku pitäisi hyvänä edes joskua,mutta ei, pelkkää vittuilua ja kiukkuamista.

Ja täällä nainen joka sekaantui mieheen joka ei oikeasti minusta pitänyt.

Ja ainoa mitä halusin että pitää minut turvassa.

Minä olen kokenut noin ja olen kärsinyt paljon. Oikeastaan koko ajan joku ylimääräimääräinen ongelma elämää hankaloittamassa, unettomuutta ja masennusta, pakko-oireita, merkityksettömyyttä ja tyhjyyttä. Pahinta on, että siskoni on aina saanut ja saa edelleen jakamatonta rakkautta ja huomiota. Minä olen ja olen aina ollut paheksuttu ja ulkopuolinen mustalammas, unohdettu hylkiö perheessämme. Se sattuu ja lujaa. Olen menestynyt, hyvässä asemassa työelämässä, minulla on perhe ja olen hetkittäin ihan onnellinen ja tyytyväinenkin nykytilanteeseen. Ei kuitenkaan mene päivääkään ettenkö miettisi asiaa. Koen myös hylätyksi tulemisen tunteita, mustasukkaisuutta ja kateutta piinallisen usein ja nämä tunteet nostavat aina kokemukseni perheestäni esille.

Kiitos tästä ketjusta.

Ulkopuolisuuden tunne jota olen kokenut koko ikäni, sai kasvot. Olen perheeni ylimääräinen, liikaa ja aina tiellä. Mitään mitä tein tai sanoin ei ollut milloinkaan oikein. Hiljaisuuteni oli uhka ja halusin dominoida, kuulemma. Mitä teinkin, olinkin niin pieleen meni.

Vierailija kirjoitti:

Huono itsetunto, hyväksynnän hakemista, ulkoaohjautumista. Parisuhteita joissa kumppani kohdellut huonosti mutta en ole tunnistanut sitä vaan ajatellut että syy on minussa. Aivan kuten lapsuudessa - luulin olevani huono vaikka minua kohdeltiin huonosti. 

Juuri sama. Mutta lisäksi komplisoitunut traumatisoituminen ja dissosiaatiohäiriö. Monenlaista kiusaamista ja riistoa, väkivaltaa ja kauhua, kannan sisälläni helvettiä. Rankointa on ollut tajuta, ettei kukaan kiusaaja kadu vääriä tekojaan. Vanhemmat on jo vanhoja ja päinvastoin huonot piirteet on vaan voimistunut.