Olen ilkeä lapselleni

Tuntuu että arki vie kaikki voimat. Meillä on ala-asteikäisen tytön kanssa joka aamu joku sota päällä vaatteidenpukemisesta ja iltaisin omien jälkien korjaamisesta. Lapsi on sen ikäinen, että jotain voi jo vaatiakin, mutta hän ei tee oikein mitään itsenäisesti, muuta kuin aamupesut. Mielestäni joudun huomauttamista joka asiasta. Itse olen tiukalla arjessa ja työelämässä, ja hermostunut helposti lapsen kiukutteluista. Arjen lisäksi ei ole aikaa tavata ystäviä tai tehdä asioita, jotka itselle tuovat voimaa. Olen ilkeä äiti. Huonolla tuulella. Ja vihaan itseäni sen takia. Tottakai aina riidan jälkeen pyydän anteeksi, ja meillä halaillaan paljon ja osoitetaan hellyyttä. Joudun jatkuvasti selvittelemään ja huolehtimaan lapseni asioita, läksyistä, vaatteista, ym. Mikään ei oikein ole täysin hallinnassa, tuntuu että pitelen liian monia narua yhtäaikaisesti. On kumminkin inhottavaa kun meillä äyskitään ja kinastellaan ja riidelläänkin päivittäin. Mielestäni olen huono äiti ja minulla on asiasta todella paha mieli. Lapsi yrittää kovasti määrällä minua ja pomottaa. Joudun hänelle asiasta sanomaan tiukasti, ja riita on valmis. Enää en tiedä, kumpi on muna ja kumpi kana eli mistä kaikki alkaa - minun väsymisestäni vai lapsen haastavasta luonteesta.