Minkä asian teet lastenkasvatuksessa tietoisesti eri tavalla kuin vanhempasi?

En heitä lapsiani seinään vaikka olisi kuinka rasittavia.

Kehun ja kannustan, kerron kuinka rakas/tärkeä minulle on ja halaan ja pussaan. Hoidin itse kotona melkein kouluikään saakka, vaikka rahallisesti oli todella tiukkaa. Erosin alkoholia liikaa käyttävästä lapsen isästä.  Näitä mitään ei omat vanhempani tehneet, päinvastoin.

Otan vastuun kasvattamisesta.

Saan nyt aikuisena jatkuvasti kuulla kuinka olen liian tiukka ja enkö muista kuinka itse olen niin pilalle hemmoteltu lapsena. Niin kenenhän tehtävä se olisi ollut minulle pitää kuria ja asettaa rajoja?

Osoitan rakkautta, halaan usein ja myös sanon rakastavani.

Puhun lasten kanssa myös "vaikeista" asioista.

Huolehdin terveys- ja seksuaalikasvatuksesta, esim. puhuin tytölle jo etukäteen kuukautisista mitä ei oma äiti tehnyt 80-luvulla edes sen jälkeen kun alkoivat.

Mietin, miten vanhempani tässä tilanteessa tekisivät ja teen sitten päinvastoin. Hyvin on toiminut :)

En käytä ruumiillista kuritusta ja annan lapsien kokeilla estottomasti asioita. Jopa niitä urheilu jne lajeja missä saattaa itsensä loukata. Pääasia on että yrittää jos kiinnostaa. Siinä sitä kehittyy.

Vietän lapseni kanssa aikaa ja olen kiinnostunut hänen asioistaan.

Sanon aina illalla hyvää yötä. Jostain syystä tuon puute harmitti omassa lapsuudessa todella paljon.

Kunnioitan lapsiani itsenäisinä ajattelevina ihmisinä enkä ajattele, etteivät he tajua mistään mitään eikä heidän tunteitaan tarvitse ottaa huomioon.

Pidän huolen ettei lapsen tarvi päivästä toiseen kattoa molempien vanhempien juopottelua ja sitä että koko kylän juopot istuu meillä. En aio jättää lasta moneksi viikoksi yksin selviämään 12-vuotiaana. En hommaa lasta pidätetyksi tapon yrityksestä 17-vuotiaana. Kyllähän näitä riittää..

teen paljon samoja asioita mutta paljon myös erilailla. vanhempien ero tulee ensimmäisenä mieleen ja siitä koituneet parin vuoden pimennot omassa elämässä sekä myöhemmin koituneet tapahtumat.

Sanon rakastavani heitä joka ikinen ilta. Itse en muista omien vanhempieni koskaan sanoneen sitä ääneen. 

Vaikka eipä siitäkään traumoja jäänyt ja olen kyllä ollut (ja kokenut olevani) rakastettu muutenkin. Mutta silti, olen tietoisesti halunnut tehdä tämän itse toisin.

Omille vanhemmilleni en ole koskaan sanonut rakastavani heitä, paitsi isälle kuolinvuoteella.

Paljon toki teen samalla lailla, mutta on asioita, joita teen tietoisesti toisin. Meidät kasvatettiin siskoni kanssa siihen, että tytöt eivät saa olla äänekkäitä ja riehua. Kylässä piti osata olla hiljaa, siivosti ja hymyillä. Omia mielipiteitä ei saanut tuoda esiin, ja lapset olivat hiljaa silloin kun aikuiset puhuvat. Aina täytyi miettiä, mitä muut ajattelevat tai sanovat, jos teen tai sanon jotain. Virheistä muistuteltiin pitkään. Näin kasvatettiin kaksi ujoa ja arkaa tyttölasta. Itse haluan kasvattaa omistani uteliaita seikkailijoita, jotka uskovat itseensä ja rohkenevat tuoda itseään esiin sen sijaan että yrittävät näyttää mahdollisimman näkymättömiltä. Se, että osaa ottaa muut huomioon ei tarkoita, että täytyisi itse aina väistyä tieltä.

Meillä käytettiin sekä ankaraa syyllistämistä että ajoittaista fyysista väkivaltaa (tukkapöllyä, korvapuusteja jne) lastenkasvatuksessa. Kumpaakaan en itse käytä. 

Anoppi on ylisuojeleva ja näen sen vaikutukset miehessäni, että on aikuisenakin ylivarovainen ja esim. seurassa ujo. Me haluamme kasvattaa lapsemme rohkeiksi ja avoimiksi. Tästä ollaan puhuttu miehen kanssa ja hän yrittää kasvattaa eri laillla kuin äitinsä on hänet kasvattanut. 

Kaiken.

En ole kännissä koko ajan, huuda ja riehu ja uhkaile tappaa, en pakota olemaan ja opiskelemaan mitä ei halua, annan ilmaista kaikenlaisia tunteita (meillä ei saanut esim. nauraa), rakastan sellaisena kuin on.

Jätän lapset hankkimatta. En panetuksesta huolimatta harrasta sellaista seksiä, että niitä voi tulla vahingossa. En pidä ehkäisyvälineitä sataprosenttisen luotettavina.

Jos niitä lapsia kuitenkin olisi, niin antaisin niille jo ihan pienenä paljon enemmän fyysistä läheisyyttä. Kasvatuksessani oli asioita joita arvostan, mutta tuo jäi puuttumaan.

Isoja vikoja ei vanhempieni kasvatustavoissa ollut, jotain pientä korjattavaa kuitenkin: Vanhempani uskoivat "lahjakkuuteen", kuitenkin kaikki pitkälle kehitetyt taidot vaativat paljon työtä, haluan lasteni ymmärtävän sen. Halailen ja kerron rakastavani useammin, niin varmasti suurin osa ikäpolveni vanhemmista. Kerron lapsilleni, millaista hyvää käytöstä toivon heiltä, en odota tiedon siirtyvän heihin jotenkin imeytymällä. Lapsellani on erityisyys, joka on voitu nykykäytännön mukaan diagnosoida, kuntoutan siis myös kotona, vanhemmillani ei ollut mahdollisuutta mihinkään tällaiseen. Kaikkeen en tietenkään voi vaikuttaa, olenhan vain "puolikas", lapsillani on toinenkin vanhempi ja hänellä omat näkemyksensä.

Yritän saada lapsiin sellaiset välit että voivat puhua minulle kaikesta mikä mieltä painaa. Itsellä ei ole koskaan ollut sellaista suhdetta omiin vanhempiin. Olen monasti miettinyt miten sellainen perus ok lapsuus voi kuitenkin jättää jotenkin turvattomaksi ja yksin. Ei ollut mitään alkoholismia tai muuta todella vakavaa ongelmaa kotona, mutta ei myöskään sellaista huolehtimista jota olisin kaivannut. Lämpimät ja hyvät lapsuusmuistot liittyy itsellä lähes yksinomaan isovanhempiin ja heitä rakastan aivan eri tavalla kuin omia vanhempiani. Olisin surullinen jos omat lapseni tuntisivat samoin.