Te jotka seurustelette Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan kanssa..n

Ottaako hän lääkkeen? Siis oikeasti vai sanooko vaan.

Mulla on kyseinen sairaus ja olen vähän vastaavassa tilanteessa. En uskalla kertoa asiasta melko tuoreelle kumppanilleni, jonka olen tavannut alkuvuodesta. Pelkään että hän ajattelisi juuri, kuten sinä. Hän ei välttämättä enää näkisi minua, vaan sairauden. Olen työelämässä ja elämä muutenkin raiteillaan. Viimeisestä sairausjaksosta kuitenkin vasta 8kk aikaa. En pidä valehtelusta ja suhde valheen päälle rakennettuna ei tule toimimaan. Ja valitettavasti en voi tietää, milloin mahdollinen uusi sairausjakso tulee.

Kysy asiasta tarkemmin häneltä. Silloin myös sinä olet rehellinen. Itse vasta mietin, miten tästä ylipäätään voi puhua.

Parempi kertoa heti. Minulle tuore miestuttavuus ei kertonut ja aloin ihmetellä ailahtelevaa käytöstä. Vielä kun otti viinaa, niin tuli hulluksi, aivan eri luonne kuin selvänä. Pelkäsinkin.

Ei käyttänyt alussa lääkkeitä, mutta sitten hankki niitä. Lääkkeitten myötä oli zombi.

Lopetn suhteen, en sairauden vuoksi, vaan epärehellisyyden ja huonon käytöksen, joka sisälsi myös varastelua.

Ainakin silloin kun olen ollut hänen luonaan yötä, on ottanut lääkkeensä.

Kyse ei ole siitä että näkisin vain hänen sairautensa, eikä se ole syy miksi en jatkaisi. Lähinnä haluaisin vain kuulla millaista on käytännössä olla tällaisen ihnisen puoliso ja mitä se itseltä vaatii? Ap

Itselläni samainen mielialahäiriö ja itselleni on kaikkein tärkeintä se, että suhde on rauhallinen ja ennakoitavissa oleva, ja että saan siitä tukea - voin olla rauhassa ihan oma itseni. 

Koen tunteet äärimmäisen voimakkaasti, on vain musta ja valkoinen, ei yhtään mitään siltä väliltä - missään.

Olen ollut samassa ihmissuhteessa nyt noin 30 vuotta, siihen on mahtunut myös suhteen ulkopuolisia suhteita - näitä on aika usein tästä mielialahäiriöstä kärsivillä.

Melko raskas sairaus läheisille. Äidilläni on ollut 15 vuotta tuo sairaus ja maniakausina aikamoista hullunmyllyä. Lääkkeillä pystyy elämään suhteellisen normaalisti mutta 2-3 kertaa vuodessa on vauhti päällä.

Juoksisin karkuun ja lujaa! Zombiemaista apaattisuutta ja masennusta, aikaansaamattomuutta, Itsetuhoisuutta ja itsemurhayrityksiä. Välillä taas huomiohakuisuutta, yli varojen elämistä, pettämistä, pähkähullujen ideoiden toteuttamista... Tuollaise rinnalla tervekin sairastuu ja uupuu.

On totta, että sairaus voi olla melko repivä. Mutta esim. pettämistä ei voi ainoastaan sen piikkiin laittaa. Itse en käytä juurikaan päihteitä, enkä mitään peruuttamatonta ole ehtinyt maniassa tehdä. Koen suhteeseen alkamisen silti toisen osapuolen kannalta vääränä. Kai me tätä sairautta sairastavat olemme tehneet jotain niin pahaa, että tämä sairaus on siitä rangaistuksena.

Dignoosi ei ole yhtä kuin ihminen. Kukin on sairaudestaan huolimatta omanlaisensa persoona. Myös sairaudessa on hyvinkin erilaisia asteita joten on aika vaikea pelkän diagnoosin perusteella tehdä johtopäätöksiä. Olen hypomaanikko jolla on 10 vuotta sairaalajaksosta. Olen myös ollut samassa työssä koko ajan joten kyllä normaali elämä lääkityksellä on mahdollinen