Miksi en jaksa kuunnella lasten juttuja? Ei pitäisi olla niin vaikeaa

Lapset tulevat höpöttelemään kaikkia "turhia" juttuja, siis vaikka että "katso, tuossa paperissa on ruttu" tai että "katso tuolla ulkona on tuommonen iso puu". Enkä ymmärrä miten tämän kuunteleminen ja näihin höpötyksiin reagoiminen on välillä niin vastenmielistä. Kun ei yhtään, siis yhtään jaksa kiinnostaa. Tähän väliin sanottakoon, että välillä kuuntelen ja vastailen ihan normaalisti ja ihan yritän jopa tehdä keskustelua asiasta ja annan huomiota. Välillä on siis nautinnollista jutella lasten kanssa ja puuhailla asioita.

Mutta miksi ihmeessä välillä nuo jutut tuntuvat niin typeriltä ja sellaisilta että ei vaan kiinnosta pätkääkään. Haluaisin vaan sanoa että "mene nyt pois, mua ei kiinnosta". En tietenkään näin sano, mutta saatan vaan jatkaa oman juttuni tekemistä ja nyökytellä ja hymähdellä lapselle. Samalla tottakai tuntuu itsestä kurjalta että ajattelen noin, eihän se lapsi mua yritä ärsyttää vaan hakee huomioita ja haluaa mun seuraa. En edes ole mikään kotiäiti, vaan ihan normaali työssäkäyvä. En siis vietä lasten kanssa aikaa 24/7. Miksi mulle ei tule tällaista "ei kiinnosta" -oloa ikinä esimerkiksi kun mies puhuu mulle jotain ja kertoo omia juttujaan? Tämä tulee ainoastaan lasten jutuista.

Onko tämä taas yksi niistä asioista mistä saa huono äiti -leiman?