Kiusattu on aina uhri

Loukkaannuin todella paljon aloituksesta, jossa väitettiin että kiusaaminen voisi olla kiusatun vika. Itse kun olin koko alakoulun ja yläkoulun sekä hitusen vielä lukiossa kiusattu. Kiusaaminen ajoi minut loputtomaan itsensä muuttamiseen. En ole katkera siitä, koska kiusaaminen opetti minulle kykyä muuttaa omaa toimintamallia nopeasti, esittää erilaisia rooleja ja poistaa tarvittaessa kaikki ärsyttävät piirteet itsestään (erittäin hyvä keino saada työpaikka).

Nyt aikuisiällä ymmärrän itseäni paremmin ja edelleen ainoa, johon olen syyllinen on erillaisuuteni. Lisäksi minulla poikkeuksellisia lahjakkuuksia tietyillä osa-alueilla ja selkeitä heikkouksia tietyilla osa-alueilla. En missään nimessä tule hyväksymään omien lapsieni kiusaamista ja selitys, että kiusaajallakin on rankkaa on naivi. Kiusaajan tulee mennä psykologille opettelemaan keinoja purkaa omat vihan tunteensa ja jättää hieman heikommalta vaikuttavat uhrit rauhaan.

Minulle kiusaaminen jätti arvet, joista en koskaan pääse eroon. Viestini on kirjoitettu kaikille niille kiusatuille: Kiusaaminen on aina kiusaajan vika. Useimmiten kiusatut herättävät kateutta ja jotain kaunaa, joten kantakaa päänne ylpeänä. Minä en sitä lapsena osannut eikä minulta voi sitä odottaa, mutta kaiken voi kääntää vahvuudeksi. Olen saanut kuulla, että olen karismaattinen ja mielenkiintoinen hahmo. Johtuneeko loasta, jossa jouduin rypemään vuosikausia?