Itken, koska olen ollut isommalle lapselleni ihan paska äiti.

Itke vaan pois paha oloa. Mutta jatkoa ajatellen, _syyllisyyden kantaminen_ ei tee sinusta parempaa äitiä eikä suo anteeksiantoa. Jatkossa paremmin ja kun esikoinen on tarpeeksi vanha, voit kertoa sille, että tiedät toimineesi epäreilusti (sillä hän on kyllä huomannut).

Tämä ei välttämättä lohduta, mutta minulla on ollut ns. huono äiti. Tiedän kuitenkin, että hän on yrittänyt parhaansa vaikka aina ei ole ruusuisimmin mennyt. Nyt meillä on kuitenkin koko aikuisikä aikaa tutustua toisiimme ja elää nykypäivää. Kunpa vaan äitini osaisi antaa itselleen anteeksi virheensä.

Minulla meni koulut ja kaikki päin persettä, mutta olen silti kiitollinen siitä mitä olen vanhemmiltani saanut ja oppinut.

Sellaisiahan me äidit olemme.

Minäkin itken joskus vieläkin, että asiat ois voinut tehdä monta kertaa toisinkin.Nyt lapset ovat jo maailmalla ja kaikki on hyvin sen suhteen, mutta muistot joskus vaan itkettää.

Pidä perusturvan kuskus hyvänä, niin hyvin menee!

Pidä perusturvan tunne vaan hyvänä, niin hyvin menee.

Älä suotta itke. Sinä sentään tiedostat asian ja olet jo senkin perusteella parempi äiti kuin uskoisit.

t. vanhemmillensa se huomattavasti vähemmän rakas lapsi

Minä myös kääntäisin kelloa taaksepäin. Jos minkä tahansa yhden toiveen voisin toteuttaa, niin tuo.

Voi, minkälaisen jatkoteoksen saisikaan aikaiseksi virheitä tehneet äidit. 24/7, ainakin 16 vuotta on vaikea pesti virheettömään suoritukseen. Tärkeintä on herätä ja miettiä, miten oikeasti hoitaa asiat tästä eteenpäin paremmin. Itsensä ruoskiminen ei voimia tuo.

mä olin vihainen ja turhautunut lapsi, koska mulle ei annettu aikaa/ymmärrystä ja rakkautta. Se oli itseään ruokkiva kierre, koska lapsi ei ymmärrä mikä hänen huonoja puolia ruokkii. Aikuisen pitäisi. No, vanhemmiten luovutin, koska vaikka kaikki tultiinkin toimeen aikuisiällä, niin vanhempani eivät koskaan "ehtineet" tavata minua. Olivat sen rakkaamman luona kuitenkin harva se päivä. En kerran kuullut äidistäni puoleen vuoteen, kun kokeilin kauan menee, että hän muistaa minut. Ei hän silloinkaan minua muistanut, mutta minä soitin hänelle ja sanoin, että seuraavan kerran nähdään kun välissä on pari metriä multaa. Sama se kummin päin ollaan, mutta siihen asti voitte painua v*ttuun.

Turha siis tuuditautua siihen, että asiat vaan maagisesti paranee ja unohtuu. Tästä on nyt 11 vuotta.

Liityn myös kerhoon. En tiedä missä kohti te muut olette saaneet kelkkanne kääntymään, mutta itse yritän nyt keskittyä olemaan kiitollinen siitä että mulla on vielä aikaa toimia paremmin ja vähän korjata sitä mitä väsyneimpinä aikoina varmaan rikoin, oma esikoinen on vielä pieni. Mutta myöhäistä suhteen parantamiseen, rakkauden näyttämiseen ja tarvittaessa anteeksi pyytämiseen ei ole niin kauan kuin molemmat on hengissä.

Juuri eilen mietin samaa. Tuntuu, että esikoisen kohdalla olen tehnyt valtavasti virheitä! Osa ihan ymmärtämättäni tuoreena äitinä, osan koska lapsella on erityispiirteitä, joista en tiennyt kuin vasta nyt. Lapsi on viisi vuotias. Kuopuksen (kolme vuotias) kohdalla tunnen pärjänneeni paremmin, vaikka toki hänenkin kohdallaan olen virheitä tehnyt. Olen miettinyt paljon sitäkin, miten eri lailla asiat voisivat olla, nämä kaksi lasta olisi annettu minulle eri järjestyksessä, kuopus ensin. Olisinko silloin ollut parempi äiti?

Välillä muistan keskittyä nykyhetkeen, toisinaan, vaikeiden päivien kohdalla tai kun on ollut esikoisen kanssa erityisen mukava hetki, mietin vanhoja.

Et siis ole yksin!

Vierailija kirjoitti:

Liityn myös kerhoon. En tiedä missä kohti te muut olette saaneet kelkkanne kääntymään, mutta itse yritän nyt keskittyä olemaan kiitollinen siitä että mulla on vielä aikaa toimia paremmin ja vähän korjata sitä mitä väsyneimpinä aikoina varmaan rikoin, oma esikoinen on vielä pieni. Mutta myöhäistä suhteen parantamiseen, rakkauden näyttämiseen ja tarvittaessa anteeksi pyytämiseen ei ole niin kauan kuin molemmat on hengissä.

Lisään vielä että ikinä en ole kokenut että kumpikaan lapsi olisi ollut rakkaampi tai ihanampi, esikoiselta oli vain helppo odottaa liikaa ja näyttää turhautumisensa väärällä tavalla kun lapsi on määrätietoinen myös silloin kun se on vastoin aikuisen intressejä.

Vierailija kirjoitti:

mä olin vihainen ja turhautunut lapsi, koska mulle ei annettu aikaa/ymmärrystä ja rakkautta. Se oli itseään ruokkiva kierre, koska lapsi ei ymmärrä mikä hänen huonoja puolia ruokkii. Aikuisen pitäisi. No, vanhemmiten luovutin, koska vaikka kaikki tultiinkin toimeen aikuisiällä, niin vanhempani eivät koskaan "ehtineet" tavata minua. Olivat sen rakkaamman luona kuitenkin harva se päivä. En kerran kuullut äidistäni puoleen vuoteen, kun kokeilin kauan menee, että hän muistaa minut. Ei hän silloinkaan minua muistanut, mutta minä soitin hänelle ja sanoin, että seuraavan kerran nähdään kun välissä on pari metriä multaa. Sama se kummin päin ollaan, mutta siihen asti voitte painua v*ttuun.

Turha siis tuuditautua siihen, että asiat vaan maagisesti paranee ja unohtuu. Tästä on nyt 11 vuotta.

Kauheaa että sinulla on tuollaiset vanhemmat. Toivottavasti olet heistä huolimatta saanut hyvän elämän etkä ole katkeroitunut. Ap:n tilanne on kuitenkin siinä mielessä toinen että hän on itse äitinä ymmärtänyt ja myöntänyt tekemänsä virheet ja katuu nyt syvästi ja varmasti tekee kaikkensa ollakseen jatkossa parempi äiti huonosti kohtelemalleen lapselle.

No mulla vähän sama fiilis esikoisen kanssa. Kun esikko syntyi, tuntui että elin aikalailla symbioosissa hänen kanssaan... lapsentahtisesti hoivasin, imetin pitkään, nukuttiin perhepedissä.

Tulin uudestaan raskaaksi ja jo kuopuksen odotusaikana tuntui että meidän suhde muuttui. Kun kuopus syntyi koitin kovin alussa huomioida kumpaakin. Mutta pian se kävi raskaaksi, esikoinen oli mustasukkainen + uhmaikäinen, vauva taas väsytti minua ja imi minusta kaiken... kuvioon tuli negatiivinen kierre minun ja esikoisen välillä. Rehellisesti sanottuna en välillä voinut sietää esikoisen tarvitsevuutta ja riippumista.. onneksi mies otti suuren roolin ja alkoi hoivaamaan esikoista.

No nyt kuopus on jo 2v ja tuntuu että minun ja esikoisen suhde alkaa pikkuhiljaa palautua.

Mutta kyllä vaan niin kertakaikkisen p*ska fiilis jäi... miksi en jaksanut paremmin, miten olisin voinut tehdä kaiken toisin, voisinpa palata ajassa taaksepäin... jne. :(

Ja juu, meidän lapsiluku jäi tähän. En saata edes ajatella miten kolmas sekottaisi pakan.

Vierailija kirjoitti:

Kunpa kelloa voisi kääntää taaksepäin, tekisin hänen kohdallaan monta juttua toisin. Lapsen luonne on käynyt hermoilleni, olen huutanut ja raivonnt. Toinen lapsi on tuntunut paljon helpommalta ja rakkaammaltakin.

Olen ihan kamala ihminen.

Siis ihan kuin olisin itse kirjoittanut. Sanasta sanaan.

Siis oletteko te niitä vanhempia, jotka itkevät, että isovanhemmille on yksi lapsenlapsi tärkeämpi kuin muut? Itsellänne hyväksytte epäoikeudenmukaisuuden, isovanhemmilla ette.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

mä olin vihainen ja turhautunut lapsi, koska mulle ei annettu aikaa/ymmärrystä ja rakkautta. Se oli itseään ruokkiva kierre, koska lapsi ei ymmärrä mikä hänen huonoja puolia ruokkii. Aikuisen pitäisi. No, vanhemmiten luovutin, koska vaikka kaikki tultiinkin toimeen aikuisiällä, niin vanhempani eivät koskaan "ehtineet" tavata minua. Olivat sen rakkaamman luona kuitenkin harva se päivä. En kerran kuullut äidistäni puoleen vuoteen, kun kokeilin kauan menee, että hän muistaa minut. Ei hän silloinkaan minua muistanut, mutta minä soitin hänelle ja sanoin, että seuraavan kerran nähdään kun välissä on pari metriä multaa. Sama se kummin päin ollaan, mutta siihen asti voitte painua v*ttuun.

Turha siis tuuditautua siihen, että asiat vaan maagisesti paranee ja unohtuu. Tästä on nyt 11 vuotta.

Kauheaa että sinulla on tuollaiset vanhemmat. Toivottavasti olet heistä huolimatta saanut hyvän elämän etkä ole katkeroitunut. Ap:n tilanne on kuitenkin siinä mielessä toinen että hän on itse äitinä ymmärtänyt ja myöntänyt tekemänsä virheet ja katuu nyt syvästi ja varmasti tekee kaikkensa ollakseen jatkossa parempi äiti huonosti kohtelemalleen lapselle.

Näin se varmasti on. Itseäni harmittaa, että varmaan jossain kroonisessa rakkaudenpuutteessa käytin kaikki teini-ikäisen voimavarat ja nuoren aikuisuuden, heidän asioistaan huolehtimiseen niin monin eri tavoin. Omaa elämää ei ollut ja kova huoli sekä stressi. Olen ymmärtänyt vasta jälkikäteen, että se varmaan ärsytti heitä jotenkin alitajuisesti vielä lisää. "Rakkain" eli itsenäistä (ja itsekästä) elämää, ja oli siksi kiinnostava. Ja olihan hänellä henkistä kapasiteettia myös esim hankkia omia lapsia. Itse olen vain raunio, ja sellaisena olen pysynyt. Tasan ei mene onnen lahjat, näin se on.

Minun äitini on tehnyt paljon virheitä kasvatuksessani, mutta uskon että hän on tehnyt parhaansa ja ollut parempi äiti kuin oma äitinsä. Oman ainokaiseni kanssa olen tehnyt itsekin virheitä, osin elämäntilanteen (vaikea sairaus), osin oman kasvatukseni puutteiden ja osin ihan varmaan oman luonteeni takia. Olen yrittänyt olla parempi kuin oma äitini ja ainakin olen tehnyt eri virheitä - pyrin aina siihen että KUN joskus tulee ylilyöntejä (vaadin liikaa lapselta, suutun turhasta liian väsyneenä) niin tilanne selvitetään ettei jäisi lasta vaivaamaan. Ja pyrin säilyttämään keskusteluyhteyden meillä, ja sen, että lapsella on myös muita aikuisia elämässä.

Oma isäni on jo kuollut ja vaikka hän oli monessa asiassa aika surkea, varsinkin emotionaalisilta taidoiltaan, on hänestäkin hyviä muistoja, kuten kuinka hän on korostanut kasvatuksessa luonnon ja sivistyksen arvostusta.

Antakaa tekin armoa itsellenne myös.

Vierailija kirjoitti:

No mulla vähän sama fiilis esikoisen kanssa. Kun esikko syntyi, tuntui että elin aikalailla symbioosissa hänen kanssaan... lapsentahtisesti hoivasin, imetin pitkään, nukuttiin perhepedissä.

Tulin uudestaan raskaaksi ja jo kuopuksen odotusaikana tuntui että meidän suhde muuttui. Kun kuopus syntyi koitin kovin alussa huomioida kumpaakin. Mutta pian se kävi raskaaksi, esikoinen oli mustasukkainen + uhmaikäinen, vauva taas väsytti minua ja imi minusta kaiken... kuvioon tuli negatiivinen kierre minun ja esikoisen välillä. Rehellisesti sanottuna en välillä voinut sietää esikoisen tarvitsevuutta ja riippumista.. onneksi mies otti suuren roolin ja alkoi hoivaamaan esikoista.

No nyt kuopus on jo 2v ja tuntuu että minun ja esikoisen suhde alkaa pikkuhiljaa palautua.

Mutta kyllä vaan niin kertakaikkisen p*ska fiilis jäi... miksi en jaksanut paremmin, miten olisin voinut tehdä kaiken toisin, voisinpa palata ajassa taaksepäin... jne. :(

Ja juu, meidän lapsiluku jäi tähän. En saata edes ajatella miten kolmas sekottaisi pakan.

Tää voisi olla mun kynästä. Jaksoin yhden kanssa hienosti, en ymmärtänyt miten radikaalisti erilaista oma jaksaminen kahden kanssa olisi, jos olisin tajunnut olisin pitänyt huolen isommasta ikäerosta.

Itse olin ennen niitä äitejä jotka eivät ymmärtäneet esikoisen hylkäämistä hoitoon kuopuksen syntyessä (siis niin että pieni lapsi aloittaa hoidossa vauvan takia). Ideaalina en pidä sitä edelleenkään, mutta se tai joku muu runsas hoitoapu olisi todella ollut tarpeen kun itse istui silmät ristissä jatkuvasti syövän ja vain sylissä nukkuvan vauvan kanssa ja 2v ymmärrettävästi pitkästyi ja turhautui ja käyttäytyi sen mukaan, ja katastrofin ainekset oli valmiina. Ja minä väsyneenä ja "kuiviin imettynä" suhtauduin siihen surkeasti :(

Todella toivon, että olet E. Oli jo aikakin, että ymmärrät itse miten olet esikoistytärtäsi kohdellut. Vaikka olemme suoraan sanoneet, että ei saa huutaa, niin et ole käytöstäsi muuttanut.. Me muut sukulaiset olemme katkerasti itkeneet ihanan, pienen tyttösi puolesta.

Ei sillä, että se olisi tekosyy olla huono kasvattaja - tuskin moni tahallaan on - mutta me ollaan oman historiamme ja kulttuurimme tulos ja kamppailemme monien ongelmien keskellä samanaikaisesti. Mitä jos äidit ja perheet eivät olisi niin yksinjätettyjä? Olisi helpompi jaksaa hoitaa lapsia, jos olisi enemmän yhteisöllisyyttä ja vähemmän syyllistämistä vähän joka asiasta. Jos olisi yhteiskunta, jossa jokaiselle olisi "paikka", työtä ja ei tarvitsisi pelätä kaiken toimeentulonsa menettämistä. Jos kouluissa ja päiväkodeissa olisi tarpeeksi henkilökuntaa, eikä vain muutama loppuunpalanut ammattilainen. Ja niin edelleen... Kaikki ongelmat eivät ole vain perheiden omia itseaiheutettuja ongelmia, yhteiskunnan epäkohdat heijastuvat kasvatusvaikeuksissa.