Lasten kasvattaminen hyviin käytöstapoihin ihan yliarvostettua

Minusta on kamalaa seurata sivusta vanhempia, jotka ovat ottaneet hyvät käytöstavat tärkeimmäksi tavoitteekseen. Niitä jankutetaan jankuttamasta päästyään huomaamatta sitä lasta kuitenkaan kokonaisuutena. Minusta tärkeintä on lapsen sisäinen hyvinvointi ja tasapainoisuus. Sitä kautta hienovarainen ohjailu hyviin tapoihin sujuu helposti. Jatkuva jankuttaminen kiitos-sanasta tai muuta vastaava saa lapsen vaan ahdistumaan ja vie viimeisetkin yhteistyöhalut. Minun lapseni saavat oikeasti olla mieluummin vaikka kuinka moukkia tai juntteja kunhan heillä on sisällään hyvä olla, jos näistä siis pitäisi valita.

Siihen sisältyy myös käytöstavat ja toisen huomioiminen. Ei riitä, että mulla menee hyvin. Jotain ap:n aloituksessa on kuitenkin sellaista, mitä kannatan. On myös erittäin tärkeää, että ihmiselle kehittyy hyvä itsetunto.

yhteiskunnassa ilman käytöstapoja. Se, että lapselle olisi aina hyvä olla sisäisesti ei vaan kerta kaikkiaan toimi yhteiskunnassa, jonka pystyssä pysyminen edellyttää sitä, että ihmiset osaavat tulla toimeen keskenään ja tietävät, miten missäkin tilanteessa tulee toimia.

Jos lasta kasvatetaan sillä periaatteella, että anything goes, kunhan repepetterillä on sisällä hyvä olo, niin repepetteri on isoissa vaikeuksissa aikuisessa elämässään.

Lapset ahdistuu nykyään siitäkin siis, että heitä toistuvasti opetetaan/kehoitetaan sanomaan kiitos. :)

Et oikeasti voi olla tosissasi??? Voi vielä tulla lapsellesi aika kova maailma vastaan, jos se tuollaisesta ahdistuu ja menettää sisäisen tasapainonsa.



Uskomatonta!!!

käytöstavat tuskin sulkevat toisiaan pois.



Meillä on opittu sanomaan kiitos ilman jankutustakin.

Kaveripiirissäni on paljon opettajia, joiden kasvatuksen tärkein sisältö tuntuu olevan, ettei lapsi tee ainuttakaan virhettä käytöksessään, ainakaan muiden läsnäollessa. Lapset eivät suinkaan tottele aukottomasti, mutta tietävät takuuvarmasti, mistä mami hermostuu. On todella rasittavaa aikuisenakin kuunnella vieressä jankutusta kiitoksesta ja heiheistä sun muista. Enemmän tuntuu, että sitä tehdään sen takia kun niin kuuluu tehdä.



Itse olen samaa mieltä, että kun vuorovaikutus lapsen kanssa toimii myös ohjaaminen hyviin tapoihin tulee itsestään. Olen saanut useiin kiitosta, että lapseni osaavat käyttäytyä hyvin, eikä heille ole todellakaan opetettu tapoja nöyryyttävällä julkisella jankutus- menetelmällä.

Miehelläni on hyvät käytöstavat omasta mielestään, toisinsanoen avaa ovet, ei maiskuta, sanoo kiitos jne... mutta muuten onkin täysi moukka, esim. haukkuu minua yms ja siinä ei ole mitään pahaa.

Ja hänen mielestään tärkeintä kasvatuksessakin on että haarukka ja veitsi pysyy kädessä.

Ei edes tajua, että tärkeämpää on olla hyvä ihminen eikä loukata ketään. Jos joskus maiskuttaa syödessään niin vähemmän loukkaavampaa se on kavereita kohtaan kuin haukkua ne tyhmiksi yms.



Alkanut sekin äijä pikkuhiljaa oppimaan.

jos hän ei ole oppinut hyviä käytöstapoja ja muut pitävät häntä täydellisenä moukkana ja junttina. Jos ei ole ihan tyhmä niin kyllä sen ennen pitkää huomaa itsekin, ja alkaa ahdistua.

minkälaisia PekkaEricin kaltasia ulospäin hyvät tavat omaavia ja sisältä ahdistuneita kullannuppuja esimerkiksi TTA Mikkosen ja kunniallisesti vihityn vaimonsa synnissä siinneistä kullannupuista kasvaa?

Mikkonen teki aviorikoksen naimisissa olessaan ja nyt yrittää kiillottaa julkisuuskuvaansa kasvattamalla lapsistaan tahdottomia robotteja Hänen lapsensa osaavat sanoa kiitos eivätkä piereskele ruokapöydässä, mutta luultavasti kiduttavat naapurin kissan hengiltä purkaakseen kotiolojen aiheuttamaa ahdistusta.

Entäpä, kun minulla on lapsi jolla on sisäinen hyvinvointi ja tasapainoisuus, mutta osaa hyvät käytöstavatkin? Pienenä opetin hänet sanomaan kiitos muistutusten kera ja nyt hän osaa sen sanoa jo automaattisesti kaikille. Lapsen oma opettajakin kehui viime tapaamisessa, miten hyvin kasvatettu lapseni on. Voiko äiti olla tyytyväisempi? Oma kummilapseni, joka on jo 12-vuotias ei osaa kiittää edes syntymäpäivälahjasta. Arvatkaa tekeekö sille mitään mieli edes ostaa? Hänelle olisi vanhemmat voineet opettaa sen kiitoksen sanomisen.

Tuo Mikkonenhan on ääripäistä ääripäisin...

Entäpä, kun minulla on lapsi jolla on sisäinen hyvinvointi ja tasapainoisuus, mutta osaa hyvät käytöstavatkin? Pienenä opetin hänet sanomaan kiitos muistutusten kera ja nyt hän osaa sen sanoa jo automaattisesti kaikille. Lapsen oma opettajakin kehui viime tapaamisessa, miten hyvin kasvatettu lapseni on. Voiko äiti olla tyytyväisempi? Oma kummilapseni, joka on jo 12-vuotias ei osaa kiittää edes syntymäpäivälahjasta. Arvatkaa tekeekö sille mitään mieli edes ostaa? Hänelle olisi vanhemmat voineet opettaa sen kiitoksen sanomisen.

Minun ja miehen mielestä hyvät käytöstavat ovat osa toisen kunnioittamista. Eli sanotaan kiitos, jotta esim lahjan antajallekin tulee hyvä mieli ja koska se osoittaa saajan arvostavan lahjaa; ei heitellä ruokaa ruokapöydässä, ei esitellä pyllyä ravintolan muille asiakkaille (lapset ovat 3v ja 4v...) jne. koska halutaan huomioida muiden ihmisten viihtyvyys. Opetamme myös, että koska he itse ovat yhtä arvokkaita kuin muutkin, on heilläkin oikeus odottaa muilta hyviä käytöstapoja eli huomioimista.



Ja lisäksi: jos lapset hallitsevat hyvät käytöstavat vaikka ravintolassa, niin silloin heidän kanssaan voi KÄYDÄ ravintolassa eikä harmitella, että voi kun voitais mennä ravintolaan mutku noi kersat ei osaa olla siellä.

mitä tarkoittaa "hyvät käytöstavat". Se on muutakin kuin teennäinen kiittäminen (ja sekin muistutuksen ansiosta).

Eniten minua ärsyttää joidenkin ihmisten tapa opettaa nupuilleen tapoja, joka on jankuttaminen "mitäs nyt sanotaan" ja mieluiten mitä julkisempi paikka sitä parempi. Se ei ole useinkaan hyvien tapojen opettamista vaan oman kehän kiillottamista tyyliin "enkös olekin hyvä kasvattaja". Lapsia voi ohjata hienovaraisemminkin ja tahdikkaammin. Voi vaikka kuiskata lapsen korvaan, että muistathan sanoa kiitos. Mielestäni päivänselvyydestä jankuttaminen nolaa ainakin ison lapsen ja onpa hyvä, kun lapsi yhdistää hyvät tavat noloon tilanteeseen.



Ja onnistuneimmassa tapauksessa molemmat saadaan. Hyvät käytöstavat eivät takaa sisäistä onnea, mutta onnellinen ihminen kohtelee toisia ihmisiä hyvin ja kohteliaasti luontevasti.



Jankuttaminen on mekaanista eikä lapsi sisäistä hyviä tapoja osaksi omaa persoonaansa.

Meillä päiväkodissa tämmöinen miesmenestyjä istuu aivan sujuvasti ainoalla aikuisen korkuisella tuolilla odottelemassa oman lapsensa pukemista, kun minä (nainen) yritän saada kaksi vilkasta lastani haalareihin ilman istumapaikkaa.



Itse olen saanut hyvän kasvatuksen, jonka mukaan miehen pitäisi nousta seisomaan, vaikken tuolia tarvitsisikaan. Enkä hyvinkasvatettuna tietenkään viitsi tästä miehelle sanoa. Täälläkin purnaan häpeissäni nimettömänä.



Niin että tässä tapauksessa se huonommin käyttäytyvä pärjää paremmin.

moni ei edes tajua olevansa epäkohtelias...

Monet on niin itsekeskeisiä, ettei niillä juolahda edes mieleen nähdä asioita muuta kuin oman navan kautta. "Minä, minä!"

Ei sillä ole mitään teädekehän kanssa vaan sen, että lapsi sanoo kiitos heti, eikä supsutusten jälkeen.

Tietysti nupuille opetetaan tavat jankkaamalla. Mites sitten? Ei tapojen opettaminen vaadi sen suurempaa psykologia, kun vaan osaa ohjata tarpeeksi pitkään ja monta kertaa.

Mitä sisäiseen tasapainoon tulee, niin minusta hyvin käyttäytyvät lapset ovat yleensä tasapainoisempia kuin sellaiset, jotka ovat kasvaneet pellossa. Tämä ihan siitä syystä, että vanhemmat, jotka opettaa lapselleen käytöstapoja, ovat muutenkin kiinnostuneita lapsistaan ja panostavat heihin. Aika usein opettamattomuuden takana on välinpitämättömyys ja vanhempien itsekkyys!

Eniten minua ärsyttää joidenkin ihmisten tapa opettaa nupuilleen tapoja, joka on jankuttaminen "mitäs nyt sanotaan" ja mieluiten mitä julkisempi paikka sitä parempi. Se ei ole useinkaan hyvien tapojen opettamista vaan oman kehän kiillottamista tyyliin "enkös olekin hyvä kasvattaja". Lapsia voi ohjata hienovaraisemminkin ja tahdikkaammin. Voi vaikka kuiskata lapsen korvaan, että muistathan sanoa kiitos. Mielestäni päivänselvyydestä jankuttaminen nolaa ainakin ison lapsen ja onpa hyvä, kun lapsi yhdistää hyvät tavat noloon tilanteeseen.

J

että tasapainoiset lapset osaavat olla kohteliaita ja ottaa huomioon toiset ihmiset? Että eiköhän se niinpäin toimi. Ja jos vanhemmat kunnioittavat lastaan ja uskovat hänen kykyynsä oppia muutenkin kuin julkisella jankkaamis- nolaamismenetelmällä niin lapsi ei myöskään pelkää nolatuksi tulemista.



Viitseliäisyyden puute näkyy mielestäni juuri siinä, että jankutetaan, eikä oikeasti viitsitä käyttää sitä kuuluisaa pelisilmää ja tilannetajua.