Tunnetko aikuisia ihmisiä joiden elämänhallinta on niin hukassa, että vanhemmat ovat joutuneet aina elättämään?

Valitettavasti.

Kyllä tunnen, n. 40v. mies. Vanhemmat suunnilleen 70-vuotiaita. Ainut lapsi ja vanhemmat jotenkin sairaalla tavalla riippuvaisia pojastaan. Tässä "apu" ei ole vain taloudellista vaan vanhemmat myös siivoavat poikansa luona, pesevät tämän pyykit ja poika käy vanhemmilllaan joka päivä syömässä. Ei siis tee mitään itse, edes yritä.

Surullista.

Mä tunnen ison joukon aikuisia ihmisiä, joita vanhemmat avustavat niin taloudellisesti kuin muutenkin, mutta ei heillä kellään ole elämänhallinta hukassa. Tiedän myös ihmisiä (usein samoja kuin edellisessä joukossa) joita heidän lapsensa avustavat joko tai sekä taloudellisesti että muutekin, eikä heidänkään elämänhallintansa ole hukassa.

Sitten tiedän pari ihmistä, jotka ovat yksin ja yksinäisiä ja joita ei avusta kukaan, ja joiden elämänhallinta on aika kiikun kaakun. Jos mun pitäisi vetää tähän joku korrelaatio, sanoisin, että ne, jotka voivat tukeutua läheisiinsä, eivät menetä elämänhallintaansa niin helposti kuin ne, jotka jäävät yksin.

Tunnen, vaikka ei heillä elämän hallinta liene hukassa. Jos kuitenkin vanhemmat voivat maksaa kaiken, he ottavat sen auliisti vastaan. Asuvat vanhempiensa omistamissa asunnoissa ison kaupungin keskustassa, lomailevat vanhempiensa kanssa ympäri maailmaa vanhempien maksaessa. Oma esim myyjän tai joku muu pienituloisen ammatti sitten plussaa.

Tunnen noin nelikymppisen työttömän naisen, jota hyvillä eläkkeillä olevat vanhemmat avustavat taloudellisesti. Elämänhallinta ei ole hukassa, vain työ on.

Mun ex ei kyllä elänyt vanhempien tuella, mutta ikuisuusopiskelijana pisti minut elättämään itsensä (valmistui 15 opiskeluvuoden jälkeen, joista 10 eli täysin mun siivellä opintotukien loputtua). Valmistumisensa jälkeen ei ole ollut päivääkään töissä ja nykyään elelee tuilla. Joskus saa äidiltään extraa. Tuskin aikuistuu itsenäiseksi ikinä, sillä on valmis vain sellaisiin töihin, joita tekee hänen ikäisensä myös akateemisesti koulutetut, joilla on yli 10 vuoden työkokemus. Ei siis tule ikinä hakemiinsa hommiin valituksi.

En mä nyt ymmärrä miten tä on sulta mitenkään pois. Itsekin auttaisin omia lapsia sitten tulevaisuudessa, jos vain rahaa on, kun työtä sen eteen olen tehnyt.

Minä olen tälläinen ihminen. Menetin työpaikkani noin vuosi sitten, joten olen vanhempieni yrityksessä osa-aikaisena siihen asti, että löydän muuta. Lisäksi lomailen heidän mökillään ja käyn heillä joskus syömässä. Niin ja joululahjaksi saan joka vuosi sata euroa rahaa.

Tunnen, vanhempansa käy päivittäin vuorotellen siivoamassa ja kokkaamassa, pesemässä pyykit ja hoitamassa lapset ja lemmikit. :/

Vierailija kirjoitti:

Tunnen, vaikka ei heillä elämän hallinta liene hukassa. Jos kuitenkin vanhemmat voivat maksaa kaiken, he ottavat sen auliisti vastaan. Asuvat vanhempiensa omistamissa asunnoissa ison kaupungin keskustassa, lomailevat vanhempiensa kanssa ympäri maailmaa vanhempien maksaessa. Oma esim myyjän tai joku muu pienituloisen ammatti sitten plussaa.

Oletko nyt hieman kateellinen?

Puhut itsenäisistä töissä käyvistä aikuisista, joita vanhemmat eivät joudu elättämään vaan, joille hyväosaiset vanhemmat omasta aloitteestaan jakavat omasta hyvästään, kuten hyväosaiset vanhemmat lähes aina tekevät.

Vanhempien kuuluukin huolehtia lapsistaan kerran sellaisia tekevät.

Eihän tässä muuten mitään vikaa ole, kivaa jos autellaan lapsia. Mutta huolehtivatko aikuiset lapset sitten vanhoista vanhemmistaan kun aika on? Entä mitä käy jos vanhemmista yllättäen aika jättää ja on kymmeniä vuosia totuttu että vanhemmat auttaa ja pelastaa aina?

Ainoa tuntemani tapaus on n. 60v mies, äiti auttoi taloudellisesti ja siivosi, pyykkäsi yms. Kun äiti sitten sairastui, poika hylkäsi laitokseen eikä käynyt kertaakaan katsomassa. Äiti kuoli pian, hautajaisetkin jäi kaukaisempien sukulaisten hoidettaviksi. Perintö kyllä sitten kelpasi. Rahalla ei osteta kiintymystä.

Mä saan vanhemmiltani taloudellista tukea. On ollut sairautta, sittemmin vaikeutta työllistyä ja nyt joudun terveyssyistä vaihtamaan ammattia kokonaan. Olen äärettömän kiitollinen saamastani avusta, ilman sitä olisin varmaan täysin syrjäytynyt ja mm. uudet opinnot eivät onnistuisi mitenkään. Tulevaisuudessa toivon pärjääväni omillani ihan jo oman itsearvostukseni takia. Vanhempiani aion tietysti auttaa vahuuden tuomissa haasteissa. Olenkin jo puoli tosissani äidilleni vihjaillut, että eläkeasuntoa kannattaisi katsoa minun naapurustostani. 

Tunnen, yhden yli kolmekymppisen sukulaisnaisen joka ei tunnu masennuksestaan tolpilleen pääsevän, vanhemmat huolehtivat asiat vieläkin.

Tunnen, nelikymppinen ihminen ja oma taloudenhallinta (tai välillä tuntuu että laajemminkin koko elämänhallinta) täysin hukassa. Tili aina nollilla, ja kun hankintoja pitäisi tehdä, äiti pelastaa.. Matkoille pitää kuitenkin päästä ja asua kalliilla alueella vaikka varaa ei tuntuisi olevan. En ymmärrä.

Tunnen ihmisiä, joilla on elämänhallinta täysin hukassa, mutta vanhemmat eivät anna rahaa, koska se menisi päihteisiin.

Nykyaikana on tosi paljon hyvin köyhiä 20-40-vuotiaita. On kai se parempi, että edes suku auttaa kuin että apua ei saisi mistään.