Turha ihminen

Elikkäs elikkäs. Oon nyt vuoden sisällä ruvennu miettii itteeni ja elämääni ja haluun nyt avautua iha kunnolla. Alotetaan nyt sillä että olen huimasti ylipainoinen, mikä saattaa olla suuri syy kaikkeen mitä tässä nyt kirjoitan. Ylipainon takia itseluottamus on ihan pohjalla, en muista millon viimeks minä olisin ollu se jota kannetaan tai joka on reppuselässä, enkä tosiaan tykkää enää uimisesta, jota rakastin pienempänä kun en aatellu omaa kroppaani. En löydä itestäni ulkonäön puolesta muita hyviä asioita kun mun silmät (joista löytyy myöskin huonoja puolia sillä tarvitsen silmälaseja ja ripset ovat olemattomat).
Ulkonäkö me nyt käytiin kutakuinkin läpi, eli se kuka mua peilistä kattoo takasin ei miellytä millään lailla. Nyt mennäänkin sitte vähä syvemmälle, oon luonteeltani semmonen hupsuttelija ja yritän naurattaa ihmisiä, mutta oon myös liian kiltti. En vaan osaa sanoa EI. Kun musta tuntuu että jos sanon jollekkin vastaan, se alkaa vihaa mua ja puhuu paskaa (mitä moni tekee ja tiedostan sen).
Paineita vielä enemmän luo ihmiset mun ympärillä. Sisarukset osaa laulaa, soittaa jotain soitinta tai osaa olla ihmisten kanssa kontaktissa, kun taas itse vihaan ääntäni (puhe, laulu ja nauru), en osaa soittaa tai muutenkaan ymmärrä musiikista lähes mitään ja ihmisille puhuminen on vaikeaa (haluaisin puhua pölpöttää vaikka mitä, mutta en vaan osaa ilmaista itteeni ja lopulta vaan sössötän jotain mahdollisimman lyhyesti). En uskalla/osaa ilmaista itteeni mitenkään. En uskalla tehä mun ulkonäölle yhtikäs mitään, koska mietin liikaa muitten mielipiteitä. Enkä voi sille mitään. Tykkään kirjottaa, mutta en osaa koota mun ajatuksia selväksi tekstiksi (niinkun tosiaan saatat huomata). Haluaisin ihan yli kaiken olla näyttelijä, mutta vastaan tulee ulkonäkö, kamala jännittäminen ja tosiaan se että vihaan omaa ääntäni ihan hirveesti.
Tuntuu että olen kaveripiirin "DUFF". Kaikilla nettipalstoilla näihin vastataan jotain että yritä miettiä hyviä asioita, ei kaikki voi olla pielessä, okei, ei olekkaan, saan sellaset ihmisen perustarpeet mitä jokainen ei saa ja mulla on rakastava perhe. Nään silti itteni vaan niin turhana ihmisenä kun olla ja voi, oleskelen maapallolla ja käytän luonnonvaroja ja vain olen. Muistutan erästä eliötä nimeltänsä loinen...
"Ennen kuin voit rakastaa muita sinun täytyy ensin rakastaa itseäsi", bullshit. En todellakaan rakasta itteeni mutta senkin eestä läheisiä. Voisin heti nyt kuolla kenen tahansa mulle tärkeen ihmisen puolesta. Pelkään läheisen menettämistä todellatodella paljon. Suurimmat kaksi syytä siihen miks vielä elän tällä pallolla on, että oon pelkuri enkä uskalla tehä itelleni mitään ja rakastan liikaa mun lähimmäisiä, koska luultavasti niillä tulis ikävä ja ne alkais syyttelee itteensä yms..
Oon miettiny semmosta teoriaa ihan sika kauan että entä jos se joka ikinä mut on luonut (meinaan jotain suurempaa tahoa ku äiti ja isä) nii on tehny ihmisen joka vihaa itsessään kaikkea eikä osaa mitään ja sitten seurailee, että miten se pärjään elämässä. Eli siis juoni on se, että jos en tapa itseäni niin tämä suurempi taho oivaltaa että voi tehdä mun kaltaisia lisää, mutta jos taas tapan itseni se tajuaa ettei ihminen kestä tällasta eikä ikinä enää luo samanlaista ihmistä.
Olen myös harvinaisen saamaton. En saa otettua itteeni niskasta kiinni, joka haittaa koulunkäyntiä siten etten saa mitään tehtyä ajallaan vaan aina lykkään. En malta mennä edes nukkumaan tarpeeksi aikasin jotta olisin virkeenä aamulla vaan venytän ja venytän valvomista jota sitten kadun JOKA AAMU.
Tästä nyt tuli vähän pitempi kun ootin, mutta tässä nyt vähän ilta- tai päivälukemista jollekkin. Kertokaa ihmeessä jos teillä on samanlaisia tuntemuksia. Kiitos.