Sopivasti läsnäoleva vanhempi?

No niin, kertokaahan palstan viisaat, mikä on sopivasti. Kännykkää puistossa näpläävä vanhempi on kylmä ja etäinen, mutta lapsen perässä kulkeva taas motorisen kehityksen vaarantava helikopteri. Kahvikupin kanssa lasten huoneen lattialle istahtava äiti ei opeta lapsille odottamista ja itsenäisyyttä tai anna tilaa luoville leikeille tai mallia siitä että aikuisten keskinäinen keskustelu on arvokasta, mutta pöydän ääreen aikuisten kesken juttelemaan jäävä jättää lapsensa valvomatta ja ohjaamatta vaikka hän vasta harjoittelee kaverisuhdetaitoja. Nukutuslenkillä korvanapeista musiikkia kuunteleva vanhempi vaarantaa lapsen kielellisen kehityksen ja musiikkia kuuntelematon ei osaa huolehtia omista tarpeistaan tai lepotauoistaan vaan on koko ajan tuntosarvet sohollaan lapsen suuntaan. Kotityöt syliä mankuvan lapsen takia keskeyttävä äiti kasvattaa pikkutyranneja ja se joka sanoo "ei nyt, on ruuanlaitto kesken" hylkää lapsen yksin tunteidensa ja läheisyydenkaipuunsa kanssa. Mistä tietää mikä on sopivasti? Nimimerkillä istun leikkihuoneen lattialla läppärin kanssa enkä todellakaan jaksa leikkiä työmaaleikkiä koska se on tylsää...

Älkää ottako liian vakavasti, en odota palstalta kelpoisuusarviota tämän hetkiseen suoritukseeni, mutta yleisesti keskustelemisen arvoinen ja itseäkin pohdituttanut aihe. Jos lapset kauppamatkalla kiipeää ojaan kaivelemaan käpyjä ja minä ajattelen että olkoon, eipä meillä ole kiire, ja alan lukea sähköposteja puhelimesta etten tylsisty kuoliaaksi, niin onko se niinku jees vai nou :D Pitäiskö olla johdonmukainen aikuinen ja naputtaa lapset jatkamaan kävelyä vai leikkisä ja läsnäoleva ja hypätä mukaan ojaan?

Sana vapaa, kerro mistä itse podet huonoa omaatuntoa, missä muut menee mielestäsi metsään ja mistä toiminnasta taas kiität itseäsi tai ihailet naapuriasi.