Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa kaikki ja haluan vain avautua. En tiedä mitä tehdä.
Vaikeaihminen
25.04.2017 |
Minulla on vähän liian iso paketti tällä hetkellä kestettävänä, joten halusin avautua.
Tähän alkuun sanon, että olen hyvin tietoinen, että kaikki ahdistus on peräisin oman pääni sisältä. Olen aiemmin käynyt terapiassa muutaman vuoden ja oppinut melko hyvin tunnistamaan omia haitallisia ajatusmallejani. Kuvailen nyt kuitenkin näitä ajatuksia sellaisina kuin ne minulle todellisimmillaan tuntuvat.
Olen 25 v ja ollut puoli vuotta uudessa työpaikassa, jossa koen edelleen riittämättömyyttä. Venyn, mutta silti koko ajan tunnen tekeväni liian vähän ja pelkään mokaavani. Jos kuulen moitteen sanankin, sydän hyppää suunnilleen kurkkuun. Olen äärimmäisen tunnollinen, mutta minulla on olo, että vanhempi kollegani ei luota minuun. Hän hengittää niskaani ja muistuttelee jatkuvasti deadlineista, jotka ovat minun tonttiani, eivät hänen.
Äitini on vakavasti sairas, masentunut ja syyllistää, kun en ole lähellä (muutin toiselle paikkakunnalle töihin).
Kun olen tarpeeksi väsynyt, pelkään itsekin olevani vakavasti sairas ja tarkkailen itseäni jatkuvasti.
En pidä ulkonäöstäni ja pelkään, että mieheni, jonka kanssa olen ollut 5 vuotta naimisissa, löytää jonkun viehättävämmän. Seuraan hänen some-tykkäyksiään, vertailen itseäni muutamiin hänen valtavan kauniisiin, seksikkäisiin kavereihinsa ja ahdistun. Toissapäivänä poistin someista kaikki kuvani, koska minua hävettää "kilpailla" kenenkään kanssa. Sunnuntaina olin niin ahdistunut että en kehdannut mennä mieheni kanssa salille.
En kuitenkaan pysty avautumaan miehelleni kunnolla, sillä minulla on mielenterveystaustaa, mm. syömishäiriö ja työuupumus. Olen ollut aivan helvetin raskas ihminen hänelle aiemmin, ja minulle tulee syyllinen olo, jos avaudun hänelle enää yhtään. Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt jo päästä kaikesta tästä yli, mutta nyt uuden työn myötä ongelmat ovat taas kärjistyneet. Pelkään myös, että jos valitan liikaa, hän alkaa tajuta, että elämä olisi paljon helpompaa, jos hän seurustelisi jonkun huolettoman ja peruspositiivisen ihmisen kanssa. Koen paineita myös siitä, että on äärimmäisen epäseksikästä olla valittaja.
Ystävilleni pystyn avautumaan vähän, mutta en kehtaa kuormittaa heitäkään kamalasti. Äidilläni on ihan tarpeeksi kestettävää. Isälle olen pystynyt avautumaan vähän, mutta hänelläkin on rankkaa.
Töissä minua alkaa itkettää, jos saan pientäkin moitetta. Pinnani on kiristynyt äärimmilleen. Viikonloppuna vapaapäivänä oloni alkoi olla jo tosi hyvä ja normaali, mutta sitten sain kipakan meilin töistä ja olin välittömästi todella hermostunut.
Työpäivien jälkeen olen niin väsynyt, että minun on hirveän vaikeaa jaksaa tehdä yhtään mitään. Liikun normaalisti paljon ja syön terveellisesti, mutta nyt tuntuu että kykenen vain makaamaan sohvalla.
Käyn lyhytterapiassa, mutta tuntuu, ettei siitä ole apua. Juttelemme itsestäänselvyyksistä, jotka olen jo käsitellyt aiemmin. Kävin syksyllä psykiatrilla koska halusin pitkää terapiaa, mutta hän tokaisi, että olen terve enkä tarvitse terapiaa. Hän vain antoi läsnäoloa opettavia kirjavinkkejä ja kehotti, että annan alan kulua kunnes totun työhöni. (Mutta että hän voi kyllä kirjoittaa lähetteen jos edelleen tuntuu siltä. En mennyt uudestaan koska tuntui, että eihän minulla siis ole oikeita ongelmia.)
En tiedä mitä ihmettä minun pitäisi oikein tehdä...
Kommentit (30)
Uskomatonta se miten paljon on lääkäreitä ja psykologeja jotka eivät ota tosissaan apua hakevaa ihmistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keneltä saat töistä negatiivista palautetta? Eikö sinulla olisi mahdollisuus puhua asiasta lähiesimiehen kanssa? Palautteen kuulu olla kehittävää, ei lannistavaa.
Otat elämän liian vakavasti. Tuskin se mies sun kanssa olisi viittä vuotta ollut naimisissa, jos olisit aivan kammottava tapaus. Ongelmat ovat vain pääsi sisässä. Ainoa keino on päästää irti jatkuvasta ylianalysoinnista, pyörittelystä ja murehtimisesta. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta välillä on vaan hyvä haistattaa paskat kaikelle ja ottaa rennosti. Monesti liiallinen suorittaminen ja ylitunnollisuus vain heikentää työtehoa, tappaa herkkyyden ja saa aikaan uupumusta. En kuitenkaan tarkoita, että sinun tulisi ryhtyä täysin vastuuttomaksi, mutta välillä on oikein olla jaksamatta. Tuskinpa suurinta osaa maailman väestöstä edes kiinnostaa mokailusi, joten kokonaisuuden kannalta normaalilla tyrimisellä ei ole mitään merkitystä. Jokainen sössii joskus, ja se on normaalia.
Oletko tehnyt noita valintoja omaa sisintä kuunnellen vai enemmään "pakosta" ja pelosta? En tiedä, voin olla väärässä mutta minulle tuli tekstistäsi sellaiset vibat.
Vierailija kirjoitti:
Oletko tehnyt noita valintoja omaa sisintä kuunnellen vai enemmään "pakosta" ja pelosta? En tiedä, voin olla väärässä mutta minulle tuli tekstistäsi sellaiset vibat.
Olen "unelmatyössäni" (eka vakipaikka), mutta sen vaativuus yllätti minut. Uravalintani ym. olen tehnyt intohimosta, sen tiedän, mutta tuntuu että töissä tekeminen on lipsahtanut paineiden ja kiireen takia pelkäksi suorittamiseksi. Tuntuu että vain selviydyn päivästä toiseen ja koetan vältellä vaikeita tilanteita viimeiseen asti. Ja totta kai kaikki se välttely uuvuttaa vielä lisää.
Haaveilen jatkuvasti jättäytymisestä itsenäiseksi yrittäjäksi, mutta tunnen olevani samalla epäkiitollinen, koska objektiivisesti katsottuna olen todella onnekas.
Olen yrittänyt myös ajatella kovasti tuota, että otan elämän liian vakavasti. Se auttaakin, ainakin hetkittäin. Jotenkin silti tuntuu että tarvitsisi tehdä vielä jotain konkreettisempaa kuin vain ajattelutavan muutos, en vain oikein tiedä mitä se olisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olitko syksyllä missä kunnossa? Kuulostaa kuitenkin vähän töykeältä psykiatrin käytökseltä historiasi huomioiden. Minä menisin uudelleen mutta jollekulle toiselle. Tarvitset hoitoa.
Koen, että tunnen itseni nykyään aika hyvin. Menin psykiatrille, koska aavistelin, että jos paine jatkuu, alan uupua. Siinä vaiheessa kaikki oli vielä hyvin siinä mielessä, että ahdistavia ajatuksia oli, mutta pystyin palautumaan työpäivien jälkeen ja nukuin hyvin.
Nyt purskahtelen itkuun viikonloppuisin, tuntuu etten tee mitään oikein, ei huvita, liikunta sujuu raskaasti, tekee mieli vain maata sohvalla. Kaikki minulle epäluonteenomaista ja viittaa jo masennukseen.
Siksi olen nyt oikeasti huolissani. Ja harmittelen, että miksi kuuntelin psykiatria enkä vaatinut apua. Toisaalta minusta on väärin ajatella, että potilaan pitäisi joutua ikinä vaatimaan apua.
Kuulostat yhdeltä nuorelta kollegaltani. Hän on samanlainen suorittaja. Töissä hän teki toki kaiken hyvin ja perusteellisesti, mutta ei pystynyt priorisoimaan mitään. Kaikkea vaan ei tarvitse tehdä niin hyvin.
Hän ei myöskään pystynyt ottamaan vastaan mitään ohjeita eikä pientäkään kritiikkiä kohti valmista työtä. Hän omi kaikki projektit, kuin hänen itsetunto olisi niistä kiinni. Ne on vain töitä.
Joskus hän purskahti itkuun kun yritin sanoa, että projekteista pitäisi raportoida säännöllisesti, jotta tiedetään ollaanko aikataulussa. Kukaan ei huohottanut niskaan, on vain hyvä olla joku käsitys projektien vaiheesta.
Hänellä oli myös ollut syömishäiriö. Taustalla oli varmaan aika rankka koulukiusaaminen.
Yritän tässä kai sanoa, että hän yritti kontrolloida ihan kaikkea, ja saavuttaa täydellisyyden ihan kaikessa. Kukaan muu ei sitä häneltä edellyttänyt, vain hän itse. Hän ei itse kokenut mitään riittävänä, niin siinä ei muut oikein voi auttaa.
Myöskään hän ei osannut jakaa työtaakkaansa, ei pyytää apua, ei käyttää ryhmää apuna lukon yli pääsemisessä. Kaikki piti selvittää itse.
Uskon että sinuakin halutaan auttaa, et vain näe sitä. Todennäköisesti töissäsi on jotain ihmisiä, jotka ei silmää räpäyttäisi vaan auttaisi heti.
Uskon että miehesi rakastaa sinua, ja olet todellisuudessa hyvännäköinen, minusta kuulostaa sairaalta minäkuvalta että tuhoat kaikki kuvasi.
Tuolla menolla todellakin tulet jossain vaiheessa tuhoamaan parisuhteesi koska olet niin neuroottinen ja vaikea ja vaadit mahdottomia, itseltäsi ja muilta. Sellaisen ihmisen seurassa on kuluttavaa ja väsyttävää olla.
Ei kai sinun auta kuin jatkaa terapiaa, ja availla ajatuslukkojasi. Onko sinullakin esim kiusaamista tai vaativa tai narsistinen äiti tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko sinulla hyvä esimies, että voisit sanoa hänelle, että työsi on nyt todella kuormittavaa, ja jaksaminen on kovilla?
Tai jos et voi, ota pahin työ jota olet vältellyt pisimmän aikaa, mene joko esimiehen tai kokeneen kollegan luo, ja sano suoraan, että "en jostain syystä saa tästä projektista otetta, miten tätä pitäisi lähteä viemään eteenpäin". Usein vartti pohdintaa yhdessä auttaa. Tämän jälkeen pidä huoli, että kysyt tähän tapaan apua joltain, johonkin asiaan, joka päivä. Näin saat suman purkaantumaan.
Osaatko jo suhtautua niin, että osa töistä tehdään "vasemmalla kädellä" ja osaa ei tehdä lainkaan, vaan "aika hoitaa".
Osaa töistä joita sinulle palaverissa ollaan antamassa tehtäväksi, kannattaa torjua heti siltä istumalta, sanoen rauhallisesti "nyt minulla on niin paljon töitä, että on kyllä parempi että joku muu hoitaa tuon." Ja jos esimiehesi on paikalla, hän voi kääntää asian jonkun muun vastuulle.
Älä suostu mihinkään vapaaehtoisesti, äläkä kaikkeen edes kun kysytään, ellei ole suora määräys esimieheltäsi.
Sinulla on varmaan joku jolle voit delegoida yksinkertaisempia tehtäviä? Delegoi, delegoi, pyydä apua.
Vierailija kirjoitti:
Kuulostat yhdeltä nuorelta kollegaltani. Hän on samanlainen suorittaja. Töissä hän teki toki kaiken hyvin ja perusteellisesti, mutta ei pystynyt priorisoimaan mitään. Kaikkea vaan ei tarvitse tehdä niin hyvin.
Tuolla menolla todellakin tulet jossain vaiheessa tuhoamaan parisuhteesi koska olet niin neuroottinen ja vaikea ja vaadit mahdottomia, itseltäsi ja muilta. Sellaisen ihmisen seurassa on kuluttavaa ja väsyttävää olla.
Ei kai sinun auta kuin jatkaa terapiaa, ja availla ajatuslukkojasi. Onko sinullakin esim kiusaamista tai vaativa tai narsistinen äiti tms.
Kuulostaa tosi samalta kuin minä. Minulla on 9 vuoden koulukiusaamistausta ja neuroottinen, yliholhoava äiti, joka haukkui aina itseään tyhmäksi ja rumaksi (haukkuu edelleen), oli jatkuvasti dieetillä, pisti minutkin laihduttamaan kun olin 10-vuotias ja kehui, kun paino putosi. Siitä alkoikin kätevästi anoreksia.
Tämä kollegan näkökulma itse asiassa helpotti vähän oloa. Sillä juuri tuolta saatan ulospäin näyttää. En pyydä kovin herkästi apua enkä sano ei, koska pelkään, että se näyttää laiskuudelta. Esimieheni on tosi ihana ihminen ja valmis auttamaan.
Tuntuu että tässä kohtaa keskeinen olisi sellainen terapeutti, joka osaisi tukea jämäkkyyden opettelussa. Sitä en osaa yhtään. Vetäydyn kritiikin edessä heti kuoreen ja häpeilen enkä seiso selkä suorana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet muuten todella lahjakas kirjoittaja ja ilmaiset itseäsi todella hienosti.
Ymmärrän täysin sun ajatuksia, tuo ajatuskierre lähtee helposti päälle ku on ahistunu. Ensikerralla psykiatrille mennessä sano suoraan tilanne tai ainakin se että et enää kauaa jaksa ja jos psyk. ei mitään tee soita psykiatriselle klinikalle ja kerro tilanteesi niin sieltä varmasti auttavat ja hommaavat sulle aikaa muulle psykologille tms. Itelläki meinaa välillä kolahtaa moitteet, varsinki asiattomat tai nälvien sanotut. Onneks oppinu sanomaa suoraa takasin. Hyvähä seon jos neuvotaan jos joku ei luonnistu mutta semmoset päänaukojat sais pistää komistaa junaraanvarsia, pätkimää risuja itekseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tai soita ja pyydä laittaa lähete psykoterapiaan. Se auttaa jos on tarpeeks osaava henkilö, seki että puhuu elämästä yleensä vaikkei ois sillähetkellä mtn ihmeellistä mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet muuten todella lahjakas kirjoittaja ja ilmaiset itseäsi todella hienosti.
No voi kiitos :)
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän täysin sun ajatuksia, tuo ajatuskierre lähtee helposti päälle ku on ahistunu. Ensikerralla psykiatrille mennessä sano suoraan tilanne tai ainakin se että et enää kauaa jaksa ja jos psyk. ei mitään tee soita psykiatriselle klinikalle ja kerro tilanteesi niin sieltä varmasti auttavat ja hommaavat sulle aikaa muulle psykologille tms. Itelläki meinaa välillä kolahtaa moitteet, varsinki asiattomat tai nälvien sanotut. Onneks oppinu sanomaa suoraa takasin. Hyvähä seon jos neuvotaan jos joku ei luonnistu mutta semmoset päänaukojat sais pistää komistaa junaraanvarsia, pätkimää risuja itekseen.
Jep, näin teen. Koetan työterveyden kautta (syksyllä en ollut vielä sen piirissä), siellä varmasti ymmärretään työuupumusta. Mutta tässä odotellessa koetan vähän hoitaa itseäni ja yritän opetella tekemään jotain vasemmalla kädellä. On muuten todella vaikeaa, kun on tottunut, että kaiken pitää olla täydellistä.
Joskus myös kun stressi jatkuu liian pitkään, ei enää erota, mikä on pään aukomista ja mikä ystävällistä TAI vain tahattoman kömpelöä viestintää. Itse en ole enää yhtään varma. Aivoni skannaavat moitteita sieltäkin missä niitä ei ole.
Ignooraa tämä, jos ei koske sinua. Mutta onko persoonallisuushäirön esim. epävakauden mahdollisuus poissuljettu?
Pisti vain silmään tuo huono itsetunto, vertailu, riittämättömyydentunne, hylkäämisenpelko, ahdistus, kritiikin sietämättömyys. Onko sulla myös esim. tyhjyyden tunnetta?
Olet suorittaja, perfektionisti, siihen pitää hakea apua, jos sitä haluat, sitä saa. Et ymmärrä palautteita, mitä saat, kehut kyllä, et negaa.
Kehut ovat taatusti kehuja, mutta sä et kykene sitä vastaanottamaan.
Eli aloita itsestäsi, ja kunnolla.
Vierailija kirjoitti:
Ignooraa tämä, jos ei koske sinua. Mutta onko persoonallisuushäirön esim. epävakauden mahdollisuus poissuljettu?
Pisti vain silmään tuo huono itsetunto, vertailu, riittämättömyydentunne, hylkäämisenpelko, ahdistus, kritiikin sietämättömyys. Onko sulla myös esim. tyhjyyden tunnetta?
Ei ole tyhjyyden tunnetta yms. Joskus olen tätä kanssa miettinyt, mutta psykiatrit on olleet sitä mieltä aiemmin että lähinnä tunnelukkoja ja huonoa itsetuntoa. Ettei riitä oireiden "intensiteetti" persoonallisuushäiriöön. Bipolaaristakin joskus ehdotin, kun aina innostun uusista asioista 250-prosenttisesti ja sen jälkeen tulee romahdus, että mitä edes kuvittelin itsestäni. Mutta ei kuulemma riitä bipoon.
guru0 kirjoitti:
Otat elämän liian vakavasti. Tuskin se mies sun kanssa olisi viittä vuotta ollut naimisissa, jos olisit aivan kammottava tapaus. Ongelmat ovat vain pääsi sisässä. Ainoa keino on päästää irti jatkuvasta ylianalysoinnista, pyörittelystä ja murehtimisesta. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta välillä on vaan hyvä haistattaa paskat kaikelle ja ottaa rennosti. Monesti liiallinen suorittaminen ja ylitunnollisuus vain heikentää työtehoa, tappaa herkkyyden ja saa aikaan uupumusta. En kuitenkaan tarkoita, että sinun tulisi ryhtyä täysin vastuuttomaksi, mutta välillä on oikein olla jaksamatta. Tuskinpa suurinta osaa maailman väestöstä edes kiinnostaa mokailusi, joten kokonaisuuden kannalta normaalilla tyrimisellä ei ole mitään merkitystä. Jokainen sössii joskus, ja se on normaalia.
Jokainen ahdistuja tietää järjellä tämän. Ohjeesi on yhtä hyödyllinen kuin masentuneelle käsky piristyä tai maaniselle rauhoittua.
Olitko syksyllä missä kunnossa? Kuulostaa kuitenkin vähän töykeältä psykiatrin käytökseltä historiasi huomioiden. Minä menisin uudelleen mutta jollekulle toiselle. Tarvitset hoitoa.