Lue keskustelun säännöt.
Ahdistaa kaikki ja haluan vain avautua. En tiedä mitä tehdä.
Vaikeaihminen
25.04.2017 |
Minulla on vähän liian iso paketti tällä hetkellä kestettävänä, joten halusin avautua.
Tähän alkuun sanon, että olen hyvin tietoinen, että kaikki ahdistus on peräisin oman pääni sisältä. Olen aiemmin käynyt terapiassa muutaman vuoden ja oppinut melko hyvin tunnistamaan omia haitallisia ajatusmallejani. Kuvailen nyt kuitenkin näitä ajatuksia sellaisina kuin ne minulle todellisimmillaan tuntuvat.
Olen 25 v ja ollut puoli vuotta uudessa työpaikassa, jossa koen edelleen riittämättömyyttä. Venyn, mutta silti koko ajan tunnen tekeväni liian vähän ja pelkään mokaavani. Jos kuulen moitteen sanankin, sydän hyppää suunnilleen kurkkuun. Olen äärimmäisen tunnollinen, mutta minulla on olo, että vanhempi kollegani ei luota minuun. Hän hengittää niskaani ja muistuttelee jatkuvasti deadlineista, jotka ovat minun tonttiani, eivät hänen.
Äitini on vakavasti sairas, masentunut ja syyllistää, kun en ole lähellä (muutin toiselle paikkakunnalle töihin).
Kun olen tarpeeksi väsynyt, pelkään itsekin olevani vakavasti sairas ja tarkkailen itseäni jatkuvasti.
En pidä ulkonäöstäni ja pelkään, että mieheni, jonka kanssa olen ollut 5 vuotta naimisissa, löytää jonkun viehättävämmän. Seuraan hänen some-tykkäyksiään, vertailen itseäni muutamiin hänen valtavan kauniisiin, seksikkäisiin kavereihinsa ja ahdistun. Toissapäivänä poistin someista kaikki kuvani, koska minua hävettää "kilpailla" kenenkään kanssa. Sunnuntaina olin niin ahdistunut että en kehdannut mennä mieheni kanssa salille.
En kuitenkaan pysty avautumaan miehelleni kunnolla, sillä minulla on mielenterveystaustaa, mm. syömishäiriö ja työuupumus. Olen ollut aivan helvetin raskas ihminen hänelle aiemmin, ja minulle tulee syyllinen olo, jos avaudun hänelle enää yhtään. Minusta tuntuu, että minun olisi pitänyt jo päästä kaikesta tästä yli, mutta nyt uuden työn myötä ongelmat ovat taas kärjistyneet. Pelkään myös, että jos valitan liikaa, hän alkaa tajuta, että elämä olisi paljon helpompaa, jos hän seurustelisi jonkun huolettoman ja peruspositiivisen ihmisen kanssa. Koen paineita myös siitä, että on äärimmäisen epäseksikästä olla valittaja.
Ystävilleni pystyn avautumaan vähän, mutta en kehtaa kuormittaa heitäkään kamalasti. Äidilläni on ihan tarpeeksi kestettävää. Isälle olen pystynyt avautumaan vähän, mutta hänelläkin on rankkaa.
Töissä minua alkaa itkettää, jos saan pientäkin moitetta. Pinnani on kiristynyt äärimmilleen. Viikonloppuna vapaapäivänä oloni alkoi olla jo tosi hyvä ja normaali, mutta sitten sain kipakan meilin töistä ja olin välittömästi todella hermostunut.
Työpäivien jälkeen olen niin väsynyt, että minun on hirveän vaikeaa jaksaa tehdä yhtään mitään. Liikun normaalisti paljon ja syön terveellisesti, mutta nyt tuntuu että kykenen vain makaamaan sohvalla.
Käyn lyhytterapiassa, mutta tuntuu, ettei siitä ole apua. Juttelemme itsestäänselvyyksistä, jotka olen jo käsitellyt aiemmin. Kävin syksyllä psykiatrilla koska halusin pitkää terapiaa, mutta hän tokaisi, että olen terve enkä tarvitse terapiaa. Hän vain antoi läsnäoloa opettavia kirjavinkkejä ja kehotti, että annan alan kulua kunnes totun työhöni. (Mutta että hän voi kyllä kirjoittaa lähetteen jos edelleen tuntuu siltä. En mennyt uudestaan koska tuntui, että eihän minulla siis ole oikeita ongelmia.)
En tiedä mitä ihmettä minun pitäisi oikein tehdä...
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Ignooraa tämä, jos ei koske sinua. Mutta onko persoonallisuushäirön esim. epävakauden mahdollisuus poissuljettu?
Pisti vain silmään tuo huono itsetunto, vertailu, riittämättömyydentunne, hylkäämisenpelko, ahdistus, kritiikin sietämättömyys. Onko sulla myös esim. tyhjyyden tunnetta?
Ohiksena, kiitos tästä. Siinä sanottiin, että kun lapsena kokee tunteidensa mitäätöintiä, oppii peittämään sen jollain toisella tunteella, kuten häpeä, syyllisyys. Niin että kun aikuisena pitäisi tuntea surua, tunteekin häpeää.
Kävin terapeutilla avioeroni pahimmassa vaiheessa, ja ihmettelin hänelle eniten, että miksi ensin tunsin ihan lamauttavaa pelkoa, ja sitten syvää, selittämätöntä häpeää. Sen sijaan en itkenyt lainkaan. Muilta osin olin täysin tyyni ja toimintakykyinen.Nyt vasta luettuani tuon, tajuan, että ne peittivät alleen surun, koska en lapsena saanut tuntea surua. Minun olisi kuulunut tuntea syvää ja jopa lamauttavaa surua.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistin kirjoituksestasi joitakin piirteitä itsestäni. Tämä on ehkä hyvinkin lattea ja jopa kliseinen neuvo: kiitä itseäsi. Jatkuvasti. Opettele kiittämään itseäsi ensin vaikka ihan pienistä jutuista. Muista itsestäänselvyydet. Jatka sinnikkäästi vaikka tuntuisi kornilta tai et oikeasti usko kiitokseen. Kuvittele mielessäsi taputtamassa itseäsi olalle. Hymyile itsellesi lempeästi. Rakasta itseäsi.
Mitä sanoisit hyvälle ystävällesi samassa tilanteessa? Tekisikö sinun ehkä mieli halata häntä ja sanoa: voi ihana ystäväni, murehdit ihan liikaa, olet hyvä ja suloinen, saat tehdä virheitä...? Tee itsellesi joku tukijippo kun ahdistus tulee lähelle. Minulla esim auttoi huomaamaton lempeä silitys vasemman käden kädensyrjälle. Tai joskus kuvittelen suuren, lempeä, karvaisen tiikerin rinnalleni. Voimaeläimeni. Sen rauha ja voima säteilee minuunkin ja tunnen kuinka selkäni suoristuu. Tee vaikka mielikuvaharjoituksia kuinka sinun "voimaeläimesi" kulkee töissäsi joka paikassa mukana. Olisiko sillä joku lepopaikka, niin että kun käännät katseesi sinne, tunnet itsesi heti rauhallisemmaksi...
Kuulostaa ehkä todella naivilta, mutta olen itse jo päälle nelkymppinen, monta kipeää asiaa kohdannut (myös burnout, monta kuolemaa, yksinhuoltajuus, lähes kaiken menettäminen) ja uskon vakaasti oman mielemme voimavaroihin. Kömpelösti mukaeltuna: jos se on typerää, mutta toimii, se ei ole typerää.
Ole hellä itsellesi...
Täällä on tullut todella hyvää perspektiiviä. Näkökulma kapenee kun tarpeeksi väsyttää, ja silloin alkaa elää niitä mielen (tai päässä mitätöivän äidin) sanelemia ajatuksia. Virkeänä ja hyvinvoivanakin ne ovat siellä, mutta jaksaa taistella vastaan. Tuntuu myös hyvältä saada kaikki ulos, kun on kuukausikaupalla pitänyt sisällään niin paljon.
Virkistyin niin, että kävin tuolla räntäsateessa lenkillä ja ostin kunnolliset ateria-aineet (aika kuvaavaa, että päivällä töissä oli niin kiire, etten ehtinyt syödä). Voi kuulostaa hassulta, mutta noinkin pieni asia tuntuu juuri nyt todella voimauttavalta.
Voimia ja jaksamista täältä sinulle ap :)
Tuli mieleeni vielä yksi usein käyttämäni mielikuvaharjoitus. Kun pelkään jotain, kuvittelen mielessäni mahdollismman realistisesti mieltä tuntuisi jos pelkoni kävisi toteen. Kohtaan kaikki kauhut. Joskus jopa itken tätä tehdessäni, suutun ja jopa raivoan... Mutta kohtaan tämän kamalan asian uudestaan ja uudestaan ja jotenkin se ei sitten tunnukaan niin kamalalta. Mieleen tulee lamauttavan pelon sijaan tilaa myös muille mahdollisuuksille. Ainakin minulle tulee sellainen "c'est la vie" tunnelma; tällaista saattaa tapahtua, juu on kamlaa ja ahdistavaa, mutta mitä sitten, hieman ehkä hävettää ja harmittaa, mutta mitä sitten, elämä on täynnä uusia mahdollisuuksia. Ei pidä takertua mahdolliseen tulevaisuuteen vaan nauttia nykyisyydestä.
-23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ap hyvin samanlainen tilanne kuin sulla. Olen tosin vielä opiskelija, mutta tällä hetkellä sairaslomalla, kun en kerta kaikkiaan pystynyt millään jatkamaan. Mulla on hyvin samanlaisia ajatuksia ja suorittaminen ja epäonnistumisen pelko on ajanut siihen tilanteeseen, etten enää edes uskalla yrittää mitään. Esimerkiksi kesätyöt ahdistaa, täytyisi pian valita kahden paikan väliltä - toinen osa-aikainen ns. paskaduuni, jota olen tehnyt aiemminkin ja toinen taas enempi oman alan paikka, askel eteenpäin, kokoaikainen ja oikeasti vaatii uuden oppimista ja paineensietokykyä. Tietenkin haluaisin päästä eteenpäin, mutta pelkään miten jaksaisin viimeisimmän romahduksen ja sairasloman jälkeen täysin uudenlaista kokoaikaista työtä (ja miten sovittaisin terapiakäynnit sen suhteen). Ja muutenkin pelkäsin jo haastattelussa antaneeni itsestäni liian hyvän ja pätevän kuvan, samalla kun pelkäsin itseni totaalista nolaamista. Stressaan siis valmiiksi, etten täytä odotuksia enkä suoriudu työstä. Kaikesta huolimatta tuntuisi todella typerältä heittää mahdollisuus hukkaan, alan kesätöitä kun ei todellakaan ole kaikille halukkaille ja tietysti siitä olisi hyötyä jatkoa ajatellen.
Pahinta on ehkä se, että häpeän omaa tilannettani ja mulla on samanlaisia pelkoja, että poikaystävä ei kohta enää jaksa katsoa tätä mun ahdistuneisuutta ja kotona makaamista. Ei sillä etteikö se olisi mahdollista, ymmärrän todella hyvin, että masentuneen kanssa on vaikeaa olla suhteessa pidemmän päälle. Siksi yritän kotonakin olla mahdollisimman "normaali", se on raskasta, koska paha olo vain kasaantuu.
YTHS:llä käyn psykiatrilla tarkistamassa lääkitystä ja sairasloman tarvetta, mutta tarkempiin psykologisiin tutkimuksiin heillä ei kuulemma ole resursseja. Onneksi sain Kelan tukeman psykoterapian. Mitään diagnooseja (masennuksen lisäksi) en välttämättä kaipaa ellei niistä olisi apua omien ongelmien ymmärtämiseen ja käsittelyyn. Koen ajoittain todella voimakasta tyhjyyden ja merkityksettömyyden tunnetta, saatan innostua jostain uusista asioista ihan älyttömästi ja vähän ajan päästä kiinnostus lopahtaa totaalisesti, stressatessa alkaa pakko-oireisuus, mieliala heittelee voimakkaasti paitsi silloin kun masentaa pidempään ja enemmän... Ulospäin en ole lainkaan niin ailahteleva ja impulsiivinen, mitä sisäisesti koen.
Anteeksi tämä avautuminen, tuskin tästä mitään apua on, mutta halusin vain sanoa, ettet ole yksin.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ap hyvin samanlainen tilanne kuin sulla. Olen tosin vielä opiskelija, mutta tällä hetkellä sairaslomalla, kun en kerta kaikkiaan pystynyt millään jatkamaan. Mulla on hyvin samanlaisia ajatuksia ja suorittaminen ja epäonnistumisen pelko on ajanut siihen tilanteeseen, etten enää edes uskalla yrittää mitään. Esimerkiksi kesätyöt ahdistaa, täytyisi pian valita kahden paikan väliltä - toinen osa-aikainen ns. paskaduuni, jota olen tehnyt aiemminkin ja toinen taas enempi oman alan paikka, askel eteenpäin, kokoaikainen ja oikeasti vaatii uuden oppimista ja paineensietokykyä. Tietenkin haluaisin päästä eteenpäin, mutta pelkään miten jaksaisin viimeisimmän romahduksen ja sairasloman jälkeen täysin uudenlaista kokoaikaista työtä (ja miten sovittaisin terapiakäynnit sen suhteen). Ja muutenkin pelkäsin jo haastattelussa antaneeni itsestäni liian hyvän ja pätevän kuvan, samalla kun pelkäsin itseni totaalista nolaamista. Stressaan siis valmiiksi, etten täytä odotuksia enkä suoriudu työstä. Kaikesta huolimatta tuntuisi todella typerältä heittää mahdollisuus hukkaan, alan kesätöitä kun ei todellakaan ole kaikille halukkaille ja tietysti siitä olisi hyötyä jatkoa ajatellen.
Pahinta on ehkä se, että häpeän omaa tilannettani ja mulla on samanlaisia pelkoja, että poikaystävä ei kohta enää jaksa katsoa tätä mun ahdistuneisuutta ja kotona makaamista. Ei sillä etteikö se olisi mahdollista, ymmärrän todella hyvin, että masentuneen kanssa on vaikeaa olla suhteessa pidemmän päälle. Siksi yritän kotonakin olla mahdollisimman "normaali", se on raskasta, koska paha olo vain kasaantuu.
Anteeksi tämä avautuminen, tuskin tästä mitään apua on, mutta halusin vain sanoa, ettet ole yksin.
Ihan aina on apua, kun tietää, ettei ole ainoa joka näitä juttuja päässään pyörittelee. Toivottavasti myös päinvastoin <3
On raskasta yrittää olla "normaali", jos ei tunnu siltä. Lopulta pidättely vain johtaa siihen, että kaikki tulee moninkertaisena ulos. Mutta tiedän niin hyvin tuon pelon.
Mulla on aika samanlainen tausta osittain. Paloin loppuun kun vielä opiskelin, pari kuukautta ennen ensimmäistä vaativampaa oman alan harjoittelua. Päätin sitten jättää siltä vuodelta harjoittelut väliin. Pikkuhiljaa otin omaksi huviksi muutaman kurssin, mutta vasta sitten, kun ihan aidosti itse halusin. Menin myös lopulta ex tempore kesäksi "paskaduuniin", joka oli kyllä ihan kivaa ulkotyötä. Ja rentoa ennen kaikkea. Olin lopulta tosi tyytyväinen, vaikka silloin hävetti ihan hirveästi: muilla on jo metrin mittainen CV ja minä vaan junnaan... Harjoittelin siinä seuraavan vuoden olemaan vähän armollisempi ja säätämään omat aikatauluni, ja seuraavana kesänä selvisin harjoittelustakin.
Yliopistossa oli vain se helpompaa nyt kokoaikatyöhön verrattuna, että sai säätää omat aikataulut. Eikä ketään lopulta kiinnostanut, tulenko luennolle tai palautanko esseen. Nyt on kuitenkin eri tavalla painetta, kun on toiselle töissä ja normaalimittaiset työpäivät.
Mitä jos sinäkin menisit siihen rennompaan paikkaan suosiolla kesäksi ja antaisit itsesi parantua? Yhdestä vuodesta ei mikään jää kiinni. Ja toisaalta olisi kamalaa olla oman uran kannalta tärkeässä työpaikassa niin, että pelkää koko ajan, pärjääkö. Töissä ehtii kyllä olla, sen voin sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin työhaastattelussa unelmapaikkaani, ja sanoin itse haastattelijalle, ettei minusta taida olla tähän.
Jälkeenpäin ajattelen taitoni sinänsä olisivat kyllä riittäneet, mutta itsetuntoni oli niin alhaalla, etten uskonut itseeni sen vertaa.
Pääsin sitten yhteen muuhun paikkaan ja tämä jäi kaivelemaan. Pari vuotta keräsin kokemusta ja rohkeutta, ja tilaisuuden tullen soitin samalle haastattelijalle, ja kysyin olisiko heillä nyt tarve määräaikaiselle. Nyt tiesin että selviän siitä työstä. Sain työn, ja yllätin itseni, en vaan selvinnyt siitä, hoidin sen hyvin ja sain hyvät suositukset.
Älä siis sure, tämä ei ehkä edes ole sinulle oikea hetki ja paikka ottaa sitä työtä. Ei se ole viimeinen eikä ainoa. Ihan varmasti tulee muita, sitten kun hetki on sinulle parempi.
Tottakai silloinkin jännittää ja pitää uskaltaa. Ei vain kuulu pelätä kuollakseen, vain vähän sopivasti.
Heti aamusta maha ihan sekaisin ja sydän tykyttää kun yksi projekti ei mene niin kuin suunniteltiin. Vastapuoli ei siis reagoi ja uskon sen johtuvan siitä että mokasin jotain. Tunnen voimakasta häpeää ja syyllisyyttä. Tämä on aika raastavaa.
Eli se joka päässäsi jankuttaa, että olet laiska, ei ole kollegasi eikä pomosi vaan äitisi. Pomosi mielestä olet todennäköisesti älykäs ja lahjakas, joskin vähän liiankin tunnollinen. Hän auttaa sinua mielellään kun saat avattua suusi. Salli itsellesi olla nuori ja kokematon. Kollegasi todennäköisesti koittaa auttaa sinua omalla laillaan priorisoimaan, puhumalla deadlineista.
Ja se joka sinulle jauhaa, että olet ruma, ei ole rakas miehesi, vaan äitisi. Miehesi mielestä olet rakas ja ihana, ja hän toivoo että itse näkisit sen.
Äitisi on kuin märkäpesäke päässäsi, tehnyt sinne pesän ja raakkuu sieltä sinulle solvausta ja mitätöintiä. Et ole huono tytär, jos myönnät että vaikka rakastat häntä äitinä, hän on hoitanut tämän asian helkkarin huonosti, ja sinun täytyy häätää hänen puheensa päästäsi. Älä anna hänen äänensä peittää miehesi ääntä alleen.