Olisi välillä ihan mukavaa, että pystyisin puhumaan edes pikkuveljelleni

Joskus olen surullinen, kun 11-vuotias pikkuveljeni vihaa mua. Ei ole puhunut mulle sanakaan kohta vuoteen, tosin en määkään sille. Toisaalta se on hyvä, ettei se enää hakkaa mua ilman syytä ja kutsua mua pelkästään "läskiksi" (olen 164cm/54kg). Joskus olin vielä sen paras ystävä, mutten tiedä mitä tapahtui. Mykkäkoulu alkoi siitä, kun se tuli hakkaamaan kepillä päähäni aivan raivoissaan, vaikka en ollut tehnyt sille mitään. Taisin lintsata vain koulusta, en ole täysin varma. Joskus näen unta, jossa joudun puhumaan sille hätätilanteen takia. Ei kyllä mun toinenkaan pikkuveli pidä musta yhtään, ja osoittaa sen varsin selvästi. Olen surullinen silloin, kun mun siskot puhuu veljistäni kaikkea suloista mitä ne on joskus tehneet, koska tiedän etten koskaan enää pääse siihen "mukaan". Olen yrittänyt olla niille mahdollisimman hyvä isosisko niiden syntymästä asti, vaikka tietenkin välillä oli riitoja jostain turhasta. En ole myöskään puhunut kahdelle isoveljelleni mitään vähän yli vuoteen, mutta ei se enää haittaa mua. Oikeastaan saatan pelätä näitä kaikkia herroja jonkin verran, vaikka niistä välitänkin vielä vähän. Olen sitten itse 15-vuotias, jos sillä on jotain väliä. Tiedän etten voi muuttaa mitään, mutta oli vain pakko kirjoittaa jonnekkin tästä.