Kaipaan sitä aikaa kun ihmiset eivät kuvanneet joka helvetin paikassa jatkuvasti

Samaa mieltä. Ohjelma voi ihan rauhassa olla laadutonta ja safka heikkoa, kunhan se on kuvattu niin siinä se tärkein muisto.

Eikä oikeastaan enää keskitytä tilanteesta nauttimiseen, vaan siihen miltä se näyttää ig-striimissä tai fb:ssä.

Aloittaja muistelee haikeudella nuoruuttaan ja lapsuuttaan, jolloin sai elää vielä kameravapaasti: kuvia otettiin merkkipäivinä, jouluisin ja ehkä jossain lomakohteessa, siinä se. Nykyään päiväkodista asti taltioidaan arkea, jotenkin outoa ja ahdistavaa. Yksittäiset jutut ymmärtäisin mutta kun meidänkin taaperon ryhmässä on isketty I-Padit kouraan kolmevuotiaille ja sitten printattu niitä taideotoksia kansioon asti säilöttäväksi...

Jotenkin sitä aattelee järjellä että kyllä niistä mahtavista hetkistä säilyy muistot ilman kuvallista tukeakin.

Mielestäni olisi hyvä, jos erilaisissa tilaisuuksissa sanottaisiin, että ensimmäisen 5-10 minuutin aikana saa kuvata niin paljon kuin ehtii. Sitten kamerat pois ja nautitaan tilanteesta. Tämä voisi olla käytäntö vähän kaikkialla.

Tai esim. esitysten jälkeen voisi esiintyjät olla hetken lavalla, poseerata ja salissa hyvä valaistus ja siinä saisi napsia kuvia.

Näin olisi huomioitu sekä kuvaajat että esityksistä/tilaisuuksista nauttiminen.

Se on vähän rasittavaa, kun itse en harrasta tuota, niin sitten kun menee kavereiden kanssa ulos syömään, minäkään ei saa aloittaa ruokailua ennen kuin annokset on ikuistettu. On ihan kiva katsella kavereiden kuvia Facebookissa, mutta en haluaisi joka tilanteessa sitä kuvausrumbaa. Ei se minua kauheasti ärsytä, mutta kaipaan tavallaan sitä että elettäisiin ilman että jokainen ruoka-annos pitää ikuistaa.