Hirveitä riitoja miehen kanssa. Olen poikki! Avioero?

Tup kirjoitti:

Olimme riidelleet koko päivän (parisuhde on aivan avioeron partaalla jatkuvan riitelyn takia). Riita oli tällä kertaa saanut alkunsa siitä, että koirani oli kipeä. Mies tekee töitä kotona ja laittoi minulle viestiä, että koira voi pahoin. Pyysin miestä huolehtimaan koirasta, jolloin mies närkästyneenä vastasi, että hän ei ole mikään koiravahti vaan hän tekee töitä ja että olen huono koiranomistaja kun jätin koirani heitteille. Omasta mielestäni en jättänyt koiraani heitteille vaan aviomieheni hoidettavaksi. Oon mäkin parhaani koittanut hänen lastaan hoitaa mutta olisi ilmeisesti pitänyt soittaa miehelle, että sun lapses täällä sotkee, että tuuppa hoitaan kun heitteille jätit ja mä en oo mikään laspenvahti..

Mä sitten jouduin lähteen töistä kotiin hoitaan koiraani ja olin raivoissani. En pysty ymmärtään, että mieheni mielestä hänellä ei ole velvollisuutta hoitaa koiraa. Eikö meidän pitänyt olla perhe?

Pari päivää meni kireissä tunnelmissa. Olimme seuraavana päivänä lähdössä kaupungille ja molempien huonotuulisuus purkautui riidaksi. Mies alkoi syytellä mykkäkoulun pitämisestä ja nimitellä mua (johon sortuu aina hermostuessaan). Tilanteesta suivaantuneena otin miehen kengät kainaloon ja sanoin, että jääkööt kotiin. Mies tästä suivaantuneena tarttui minua kiinni takista, minkä seurauksena takista irtosi nappi. Mies otti kenkänsä ja linnoittautui keittiöön. Huomasin, että minulla oli jäänyt laukku keittiöön ja pyysin miestäni avaan oven. Hakkasin ovea ja huusin. Olin niin vihainen että päässä sumeni. Mies avasi oven, heitti tavarat päälleni, työnsi minut vasten ovea (kahvasta tai kulmasta jäi kunnon mustelma kylkeen) ja nurin lattialle. Huusi, että mekastukseni häiritsee naapureita ja käski olemaan hiljaa. Siirryin vessaan itkemään, minkä aikana mies lähti.

Muutamien tuntien hiljaisuuden jälkeen pistin miehelleni viestin ja pyysin tulemaan kotiin. Koska aina se olen minä, joka yrittää riidat lopettaa. Emme puhuneet tilanteesta mitään, vaan pidimme toisiamme käsistä, halailimme ja silittelimme toisiamme.

Pahantuulisuus ei kuitenkaan poistunut. Irronnut nappi ärsytti minua edelleen ja laitoin miehelleni viestin, että saa valita, että ompeleeko napin paikalleen vai revinkö vastavuoroisesti napin hänen takistaan. Tästä tietenkin syntyi uusi riita, mistä en tietenkään yllättynyt. Taisipa se olla minun puoleltani ihan tahallista ärsyttämistä.

Alkuperäinen jatkaa..

Riitojen päättäminen on ollut joka kerta vaikeampaa. Me ei olla riidelty lapsen kuullen, mutta jos meillä on ollu riitaa lapsen meillä ollessa, mies on tehokkaasti jättänyt mut ulkopuoliseksi esim. viemällä lapsen elokuviin, ravintolaan tai jätskille sanomatta mulle sanaakaan tai jopa kieltänyt tulemasta mukaan. Ymmärtäisin jos tarkoitus olisi viettää lapsen kanssa aikaa kaksin, mutta kun tekee tuota vain silloin kun riidellään. Mä olen sanonut miehelle, että jos hän sulkee mut ulkopuoliseksi niin sinne myös jään enkä aio yrittääkään luoda lapseen suhdetta, ettei mies pysty lapsen kautta loukkaamaan minua lisää.

Nyt viime reissulla ostin lapselle tuliaisia. Halusin olla huomaavainen. Kiertelin pitkään etsimässä sopivia tuliaisia miehen "levätessä" hotellilla. Kotiin päästyämme mies alkoi tivata, että minun pitäisi antaa tuliaiset hänelle, että hän voi antaa ne lapselle. Kun kieltäydyin, mies alkoi taas nimitellä minua. Sanoi että "ei olisi pitänyt luottaa että saisit asiaa hoidettua". Öh, mähän nimenomaan hoidin asian, hän ei. Mä vaan en aio antaa tuliaisia meiltä yhteisenä, varsinkaan tuon nimittelyn jälkeen, vaan sanon että minä valitsin ja ostin ne.

 

Nyt pohdin, että pitäisikö hakea avioero. Mitä tällainen perhe-elämä on? Molemmat ollaan loppu tähän jatkuvaan riitelyyn eikä kummallakaan tunnu olevan edes halua sopia niitä enää. Mä lähinnä sovittelen, koska en halua lapsen kärsivän tai huomaavan riitoja, mutta tokihan se huomaa.

Tämän pitkän sepustuksen pointti olikin siis kysyä apua, miten selvitä riitatilanteista? Olen yrittänyt googletella apua, että miten ns. isot keskustelut pitäisi käydä jos molemmat on herkästi suuttuvaa sorttia. Miten puhua vaikeista asioista? Viime riidan päätteeksi sanoin, että meidän pitäisi luoda säännöt riitoihin ja jos niitä sääntöjä rikotaan, siitä seuraisi rangaistus. Mutta tämän mieheni kuittasi sanomalla, että "no keksi säännöt ja rangaistukset"..

Ällistyttävää. On kyllä räjähdysaltista touhua tuo avioliitto. Säälikää edes lasta.

Itse oisin hakenut eroa jo ennen kuin homma meni fyysiseksi. Jos mies ei hoida sun koiraa mutta lykkää oman pentunsa sun vastuulle, on siinä jo sen luokan epäsuhta että heihei.

Laita se hakemus menemään, toi suhde ei parane. Mies vaan on ite niin vässykkä ettei saa eroa aikaiseksi, sua se ei enää rakasta.

Sinä tunnut sovittelijalta, mutta mies on ihan eri planeetalta lapsellisine ja taipumattomine luonteineen. Kemiat ei joko nyt oikein kohtaa, tai ukko on pesunkestävä narsisti. Kuin tuli ja vesi.

Enpä ihmettele, että mies on erotetuksi joutunut...

Taidatte olla molemmat aika itsepäistä laatua. Mielestäni tuohon nappi asiaan olisi kannattanut sanoa että joko vie ompelimoon huomenna tai ompelee itse, huomenna. Mutta turha jossitella joutavia. Toivottavasti eron jälkeen löydät paremmin luonteellesi yhteensopivan kumppanin! Uskalla päästää epäkypsä mies menemään koska todellakin saat parempaa tilalle. Sitten vaan manifestoimaan että mitä oikeasti edes haluaisit. Millainen kumppani, piirrä se mielessäsi ja usko että sinua onnistaa löytää se!

Mulla menis hermo noin lapsellisen parisuhteeseen, puolin ja tosin. Säästän energiani parempiin asioihin, elämä on lyhyt.

Vierailija kirjoitti:

Ja sinussa ei tietenkään ole mitään vikaa? Vain mies on paha?

En todellakaan väitä että olisin uhri tai viaton. Nämä tekstithän on vain minun näkökulmastani kirjoitettuja, joten toki näkökulma on puolueellinen.

Hassuahan tässä on nimenomaan se, että mies kokee että mä "lykkään mun pennun" hänen huollettavaksi. Kuinka hän tekee mun koiran eteen paljon enemmän kuin minä hänen lapsen. Ja kuinka mussa on enemmän vikaa ja haukkuu narsistiksi.

Parisuhteen alussa me haaveiltiin, että voitaisiin olla yksi iso perhe. Ja aluksi tilanne vaikuttikin lupaavalta. Ajan myötä mä tajusin, että mun mies ei halua ottaa mun exän "paikkaa". Exän kanssa koiran otin ja hänen kanssaan koiraa hoidettiin - ei puhuttu että kumpi joutuu käyttään ulkona ja kumpi antaa ruokaa. Ne asiat vain tehtiin. Ja ehkä samalla mun mies tajusi, että ei musta tulekaan lapselle uutta äitiä, joka "ottaa homman haltuun".

Nyt kuullostaa siltä, että ei hyvältä kuullosta. 

Elin vastaavassa tilanteessa. Riidat alkoivat jo ennen yhteenmuuttoa, mutta varsinaisen yhteenmuuton jälkeen ne pahenivat. Riidat eivät pysyneet terveen rajoissa senkään takia, että mies lähti yhteiseksi sopimiin juttuihin silloin yksin, eristi, halveksi ja peruutti menoja eli kohtelu saattoi aivan käsittämättömän mitättömästä syystä muuttua tosi pahaksi. Hän vetäytyi huoneeseensa päiväkausiksi ja vältteli mua kuin ruttotautista, vältteli katsekontaktia ja koskemasta ja melkein löi jos yritin ottaa kosketusta. Millainen sirkus oli kun mies kiukuissaan tuli huoneestaan ja seisoin käytävällä vessan oven edessä - se luikertelu että pääsi veskiin koskematta munhun yrittäen näyttää että olin mahdollisimman näkymätön oli jopa hupaisaa seurattavaa. Varsinkin, jos riita oli alkanut edellisenä päivänä väärin paistetuista ruuista. Ymmärtäisin tuollaisen jos jäisi jostain pettämisestä kiinni, mutta perussanailu jossa mies tuntui jääneen häviölle sai aikaan valtaisan viharyöpyn jolloin hajosi tavarat ja itsetunto. 

Lähdin, koska pääni ei kestänyt sellaista elämää enää. Se vei hirveästi voimavaroja ja energiaa, ja kun ero tuli, multa vapautui valtavasti aikaa muuhunkin kun ei tarvinnut jännittää mikä katkaisee kamelin selän ja milloin mies rahottuu sen verran et normaali elämä taas alkaa. Ennen pitkää se touhu alkoi vaikuttaa normaalilta ja huomatessani selitteleväni elämäämme muille jotka eivät ymmärtäneet, tajusin lähteä. 

tässä ketjussa todennäköisesti moni vetoaa siihen, että ettekö voisi olla riitelemättä ja etkö voisi olla ärsyttämästä miestä, mutta mulla on aavistus että vika on yksinomaan miehessä. Sen paljastaa monikin seikka. Ajan myötä olet oppinut pitämään puolesi, ja tuota käytöstä ei voi ymmärtää ellei ole itse elänyt vastaavassa. Kun itse elin vastaavan miehen kanssa, kuulin päivittäin että olen lapsellinen kun laitan hanttiin mutta jos olisin ollut kuin viilipytty olisin saanut vain turpaani kahta kauheammin niin kuin mies odotti voivansa pistää. Tämä siis sen jälkeen kun päätin lähteä for good. 

Tup kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sinussa ei tietenkään ole mitään vikaa? Vain mies on paha?

En todellakaan väitä että olisin uhri tai viaton. Nämä tekstithän on vain minun näkökulmastani kirjoitettuja, joten toki näkökulma on puolueellinen.

Hassuahan tässä on nimenomaan se, että mies kokee että mä "lykkään mun pennun" hänen huollettavaksi. Kuinka hän tekee mun koiran eteen paljon enemmän kuin minä hänen lapsen. Ja kuinka mussa on enemmän vikaa ja haukkuu narsistiksi.

Parisuhteen alussa me haaveiltiin, että voitaisiin olla yksi iso perhe. Ja aluksi tilanne vaikuttikin lupaavalta. Ajan myötä mä tajusin, että mun mies ei halua ottaa mun exän "paikkaa". Exän kanssa koiran otin ja hänen kanssaan koiraa hoidettiin - ei puhuttu että kumpi joutuu käyttään ulkona ja kumpi antaa ruokaa. Ne asiat vain tehtiin. Ja ehkä samalla mun mies tajusi, että ei musta tulekaan lapselle uutta äitiä, joka "ottaa homman haltuun".

Susta ei tarvitsekaan tulla uutta äitiä, vaan ihminen joka kuuluu lapsen elämään. Mun mielestä talous on yhteinen, ja silloin hoidetaan kaikki siihen liittyvät asiat yhdessä omien voimvarojen mukaan. Mun mielestä käsittämätöntä piittaamatomuutta mieheltä laiminlyödä koira ja tuo on puhdasta vallankäyttöä. Kun asioita aletaan jakamaan tuohon tapaan, niin kannattaa hetki miettiä kannattaako tuollaisen kanssa lisääntyä. Jos mun puolisolla olisi koira, totta kai hoitaisin sen silloin kun puoliso on töissä jos oon vaan kotona, koska tiedän et mun puoliso tekisi samoin. Mies selkeästi käytöksellään viestittää, ettet kuulu lapsen kanssa samaan kauppaan vaan yrittää pitää teidät erillään. Sellaiseen sirkukseen en lähtisi ostamaan lippuja, en edes paikkaa estradilta. 

Tuo että mies tönii ja kaataa niin että tulee mustelma kuulosti järkyttävältä. Kai kävit näyttämässä mustelmaa lääkärille tai edes jollekin tutulle?

 Ei se  mustelma  parane sillä että halailee illalla. 

Mitä jos kävisit purkamassa kuormaa jollekin luotettavalle korvalle, kuten diakoniatyöntekijälle/papille/psykologille tms.? Voisi tulla parempia ajatuksia. Minusta et ole vielä löytänyt riitelyn todellista syytä noiden pikku juttujen alta. Olisi syytä löytää se, ennen kuin tulee vahinkoja. Toista ei voi muuttaa, mutta omaa käytöstä voi muuttaa ja puhumalla paranee, jos tietää mistä puhua.

Kiitoksia kaikille ihanista ja rohkaisevista kommenteista!

Lisääntyä en tuon miehen kanssa aio, koska mies ei halua. Hänelle lapsikiintiö on täynnä ja se onkin ollut yksi riidanaihe meillä. Kun alettiin seurustella asiasta puhuttiin kyllä, mutta silloin mä ajattelin, etten halua lapsia (ehkä johtuen omasta lapsuudestani) ja mies taas kertoi olevansa avoin lapsenhankinnalle. Aika kului ja kun asia otettiin uudestaan puheeksi, mies sanoi ettei missään nimessä halua enempää lapsia ja mä taas totesin, etten tiedä haluanko elää ilman (ehkä aikuistuminen vaikutti tähän).

Me ollaan molemmat huonoja riitelijöitä eikä osata oikein ilmaista tunteitamme. Esim mua ei tällaiseen tunteiden ilmaisemiseen tai nisitä puhumiseen lapsena koskaan kannustettu tai opetettu. Tiedän itsestäni oikein hyvin, että mua saattaa harmittaa jokin asia, esim. tuo lapsiasia, joka sekin meni riitelyksi, jota en saa otettua puheeksi miehen kanssa, ja sitten tulee riita jostain ihan mitättömästä asiasta. Koska on se vaan helpompaa riidellä tiskivuorosta kuin siitä, että halutaanko me elämältä samoja asioita vai ei.

Mä halusin käydä pariterapiassa ja siellä käytiinkin, mutta kerran kun meillä oli aika varattuna, meille tuli riitaa ja mies sanoi ettei lähde terapiaan. Ilmoitin terapeutille, että me ei olla tulossa. Kun mieheni sai tietää, että olin kertonut terapeutille meidän riidelleen eikä sen takia tultu, hän ilmoitti ettei mene kyseiselle terapeutille enää takaisin koska ei kehtaa. Sen jälkeen on ilmoittanut, että terapia on turhaa ja aina ei voida turvautua ulkopuoliseen apuun.

Erosta ollaan puhuttu monet kerrat, koska molemmat ymmärretään että asiat ei ole hyvin eikä kummallakaan ei ole keinoja tehdä asioita paremmaksi. Mies ei ole ollut aiemmissa parisuhteissaan väkivaltainen joten jokin mussa häntä ilmeisesti provosoi. Joka kerta kun tullaan siihen tulokseen, että tämä on hullujen touhua, päädytään kerta toisensa jälkeen kuitenkin siihen, että "yritetään vielä". Sitten on hetken asiat taas hyvin kunnes mua alkaa harmittaa "perhe-elämä" tai miestä se että mä en tee mitään sen mielestä.

Aina kun ollaan oltu eron partaalla ja on niin sanotusti viimeiset oljenkorret käytössä, niin me ollaan saatu sanottua edes jotenkin, että mitä me halutaan. Ollaan päästy yhteisymmärrykseen. Ollaan päätetty, että näillä eväillä jatketaan. Ja sitten tulee riita jostain ja kaikki sopimukset lentä ikkunasta ulos. Ja sitten tulee pahempi riita koska toinen kokee tulleensa vielä enemmän loukatuksia koska juurihan asia oli sovittu...

Sairasta touhua, itse en katselisi päivääkään tuollaista käytöstä.