Lue keskustelun säännöt.
Milloin tajusit, että kuolet kuitenkin ennemmin tai myöhemmin?
11.03.2017 |
Milloin tajusit oman kuolevaisuuden?
Itse tajusin 27-vuotiaana ollessani sairaalassa 2 viikkoa pieleen menneen leikkauksen jälkeen. Olin vuoroin osastoilla, teholla, eristyshuoneessa.
Toki sairaalakäyntejä ja jaksoja oli ennen tuotakin, mutta usein ne oli vain muutamia päiviä. Enkä koskaan ollut kuoleman kanssa kasvotusten.
Tuolla jaksolla (jonka jälkeen tuli vielä 3 reissua lanssilla päivystykseen) tajusin, että ennemmin tai myöhemmin täältä lähden. Ei kuolema ole mikään kaukainen sitten joskus - asia.
Kommentit (28)
Ihan jo ala-asteella meille kerrottiin, että lopulta madot syövät meidät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isälläni todettiin parantumaton syöpä ollessani noin kolmekymppinen. Siinä rakkaan lähiomaisen aivan liian aikaisen kuoleman lähestymistä läheltä seuratessa se kirkastui: Joskus tulee minunkin vuoroni, eikä kukaan tiedä, milloin. Ikävuodet eivät välttämättä merkitse mitään siinä pelissä.
mikä leikkauksessa meni pieleen?Oliko odotettavissa ,olitko riskiryhmässä alunperinkin vai hoitovirhe vai huonoa tuuria?
Voi ressukkaa, lähes kolmikymppisenä tajuat että joudut ihan oikeesti joskus mullan alle. Katsos kun yleensä nämä tajutaan ala-asteella.
Kun isäni kuoli yllättäen, olin 18-vuotias.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ressukkaa, lähes kolmikymppisenä tajuat että joudut ihan oikeesti joskus mullan alle. Katsos kun yleensä nämä tajutaan ala-asteella.
On hippusen eri asia tietää, että jonain päivänä, luultavasti joskus sitten vanhana minä kuolen, kuin oikeasti sisäistää asia. Ei ehkä kaikille, mutta minulle oli.
Äidin aivan liian aikainen, yllättävä kuolema noin kaksi vuotta sitten kirkasti asian. Kun sen jälkeen on vielä lähtenyt kaksi aika lailla kanssani samanikäistä kaveria, tuntuu siltä, että jokainen päivä ilman jotain kuolemaan johtavaa diagnoosia on lottovoitto...
Ikää itsellä vähän yli 40 v. Kummasti kuolevaisuuden taju on noussut pintaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus lapsena, kun joku tuttu kuoli. So?
Hmmm kyllä mä oon sen tiedostanut jo ihan pienenä. Tosin mua on alkanut viime aikoina epäilyttää, että mä en ehkä sittenkään taida kuolla kovin helpolla, vaan musta tulee semmoinen katkera vanha horisko jonka kuolema on unohtanut... Mulla on krooninen sairaus ollut jo parikymmentä vuotta, joka on ajoittain tosi huonolla tolalla itsestäni riippumattomista syistä. On tavanomaista, että sairastavilla on pahojakin liitännäisiä jo viiden sairausvuoden jälkeen, itselläni ei ole vieläkään mitään, ei yhtään mitään ja yhden lapsenkin olen tehnyt mikä yleensä viimeistään sysää lisäsairaudet vauhtiin. Outoa, hienoa toki mutta pistää epäilemään, etten ehkä kuolekaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä menetin äitini ollessani 32 vuotias, melkein kaikki sukulaiseni ovat kuolleet ja isäni sairastaa haimasyöpää. Itse olen käynyt läpi avosydänleikkauksen teho-osasto hoitoineen. Joten koen kyllä kuoleman olevan todellinen ja edessä oleva asia.
Mutta milloin tajusin kuoleman olevan edessä oleva asia? Ehkä silloin kun olin pieni muksu ja meidän koiramme jouduttiin lopettamaan tajusin ettei hauva tule enään kotia. 32 vuotiaana poliisien tullessa kertomaan minun äitini menehtymisestä tuli lopullinen tajunta siitä, että jokainen meistä kuolee.
T: Keskilinjan Mies.
SouthernGrove kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ressukkaa, lähes kolmikymppisenä tajuat että joudut ihan oikeesti joskus mullan alle. Katsos kun yleensä nämä tajutaan ala-asteella.
On hippusen eri asia tietää, että jonain päivänä, luultavasti joskus sitten vanhana minä kuolen, kuin oikeasti sisäistää asia. Ei ehkä kaikille, mutta minulle oli.
Vähän sama ero kuin viedä jouluna (lähinnä vain joulutunnelman vuoksi) kynttilä haudalle isoisälle jota ehkä ei ole koskaan nähnytkään, verrattuna siihen,että joku vie kynttilän juuri saman vuoden syksynä menehtyneen esim. vaimonsa haudalle...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua, että jotkut pelkää kuolemaa. Minä pelkään elämää, kiduttavan pitkää elämää yksin eikä ole ketään jonka kanssa sitä jakaa. Että seuraaavat 40 vuottakin menee yksin.
Neljänkympin jälkeen on tuntunut, että aika loppuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joskus leikki-ikäisenä vaarin hautajaisissa.
Kuolemanpelko taas kaikkosi itseltäni sen jälkeen, kun mut jouduttiin elvyttämään ensimmäistä kertaa. Pari elvytystä takana ja vielä henki pihisee. Itsekkäästi ajatellen, riskini kuolla saappaat jalassa on kohonnut, mikä on ihan jees versus ikäihmisenä vaipoissa ja dementtinä sängyssä kituen. Läheisteni ja etenkin lasteni näkökulmasta miettien, ei niin kiva juttu jos sairaus veisi jo vaikka huomenna hautaan.
Silloin kun oma isäni kuoli. Se oli järkyttävää. Samoin tuon asian tajuaminen konkreettisesti, että kuka vaan voi kuolla ja milloin vaan. Jäi kai traumat. :(
"Mikä on vallassamme tehdä, se on vallassamme jättää tekemättä." — Aristoteles
Itse tajusin varmaan todella vasta 18 vuotiaana kun paras kaverini kuoli saman ikäisenä, aivan yhtäkkiä. Ei ollut sitä ennen kuollut muita läheisiä kuin ukkini, mutta jotenkin oli eri asia.
T. M37
Mä en ole varmaan mieltänyt vieläkään. Olen 44-vuotias. Toki tiedän, että kuolen joskus, mutta en ole koskaan kohdannut ajatusta sen realistisuudesta.
En siltikään koe pelkääväni kuolemaa. Harmillisin asiahan siinä on jälkeenjäävien (mahdollinen) suru, joka on minun syytäni. Varsinkin jos kuolen liian aikaisin esim. elintapojeni takia (en liiku ja syön mitä sattuu, vaikkei ylipainoa olekaan, en polta enkä juuri käytä alkoholia). Kun minä sitten olen kuollut, niin enhän minä sitä enää sure.
Kyllähän sen aina on "tiennyt", mutta vuosi sitten (25-vuotiaana) mummoni kuollessa se iski tajuntaan. Enkä tiedä kumpi on kipeämpää, että tulen menettämään omatkin vamhempani vai se että itse lakkaan vaan olemasta. Kuolemassa pelottaa sen käsittämättömyys. Olen elossa ja niin täynnä ajatuksia, tunteita ja elämää ylipäätään. Sitten niitä ei vain ole. Mihin ne sitten menevät?
Nämä ovat ehkä vähän naiiveja ajatuksia, mutta ne ovat rehelliset fiiikseni. Olen kai jossain lähestyvässä kolmenkympin kriisissä. Elämä on jonkinlaisessa murroksessa tai välitilassa. Se varsinainen nuoruusvaihe on ohi ja työelämään siirtyminen saa ajankulun nopeutumaan, mikä ahdistaa myös. Kaipaan lapsuutta nykyään oudolla tavalla. Niitä huolettomia, loputtomilta tuntuvia päiviä. Niitä ei koskaan enää tule :(
Toisaalta kun kuvittelen itseni vanhana mummona ja ajatus siitä jos miehenikin kuolisi, niin en haluaisi olla täällä enää ilman häntä. Mummoni halusi jo kuolla täältä lähtiessään. Hän oli yksinäinen, dementoitunut ja kaiken jo nähnyt, halusi vaan lepoon. Ehkä se tulee olemaan niin, jos vanhaksi elää. Ystävät ehkä jo lähteneet, oma keho heikennyt, ei vaan enää jaksa. Näin nuorena täynnä voimaa ja elämää tuntuu vaan käsittämättömältä, mutta siksi koitan nauttia asioista, joita rakastan ja joita pystyn vielä tekemään, minulla on toivottavasti vielä ainakin 2/3 elämästä jäljellä <3
En oikein ymmärrä ap:n pointtia. Totta kai jokainen on tiennyt lapsesta saakkaa kuolevansa ennemmin tai myöhemmin.
Minä en pidä omaa kuolemaani mitenkään pelottavana asiana, olen sitä nuorempana tosissani yrittänytkin. Kuollut ei tiedä omasta kuolemastaan mitään vaan nukkuu hiljaa pois, eikä tämä elämä kaikilta osin niin ihanaa ole. Nyt minut pitää hengissä vastuu läheisistäni.
Pahinta on läheisen kuolemaan liittyvä suru, kuten isäni kuolema ollessani 11-vuotias. Toiseksi pahinta on huoli läheisteni pärjäämisestä kuolemani jälkeen. Olenkin tehnyt järjestelyjä heidän osansa helpottamiseksi.
Joskus lapsena, en muista tarkkaa ikää.