Lue keskustelun säännöt.
Yksinäinen kotiäiti :(
20.01.2017 |
Mä oon niin yksin :(. Mulla ei ole oikeasti ketään kaveria. Mies on, ihana sellainen. Mutta ei se korvaa kaveria. Mulla ei ole ketään kenelle soittaa, ketä tavata. Mun sosiaaliset kanssakäymiset muiden kuin perheeni kanssa on hyvin pieniä.
Käyn kyllä lapsen kanssa kerhoissa yms. mutta joku mussa on etten saa niistä kaveria. Yritän olla avoin ja helposti lähestyttävän oloinen, mutta ei vaan suju. Mä olen oikeasti miettinyt pääni puhki että mikä mussa on, mutta en vaan tiedä. Kyllä mulle (yleensä) vastataan jos alan juttelemaan. Mutta kukaan ei tule juttelemaan minulle. Koskaan. Vaikka olen ihan hyväntuulinen, avoin, mielestäni ihan kiva. Myös lapseni on kiva. Mä alan olla jo ihan lannistunut tähän. Lapseni vuoksi noissa hemmetin kerhoissa ramppaan, muuten olisin lopettanut niissä käymisen jo aikoja sitten.
Vielä pitäisi monta kuukautta olla kotona. Rakastan olla lapseni kanssa ja hoitaa häntä, mutta yksinäisyyteni vuoksi melkein jo kaipaan töihin; työkaverit ja merkitykselliseksi itseni tunteminen olisi kovin tärkeitä asioita.
Kommentit (26)
Täällä toinen yksinäinen. Kaksi lasta ja mies. Pari kaveria joita näen tosi harvoin..
Lasten saannin jälkeen kaverit "hävisi" ympäriltä ja jäin yksin
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuli mieleen tää sovellus: https://momzieapp.net/#/ Sieltä vois löytää samanhenkisiä kavereita :)
Ymmärrän sinuu ihan täysin :) kotona oleminen ei tee hyvää itselle vaika lapselle se on hyväks yritä nyt tässä tilanteessa tehä oikein. Vaikee tutustuu kehenkään kun ajattelee muiden olevan ihan supermammoja kyn ite oot sillä aaenteelle ettäkuhan lapsi selvii hengissä ja meil on hauskaa
Samanlaisia tunteita täälläkin. Kavereilla,niilä vähillä,ei ole lapsia ja osa 'kavereista' hylkäsi jo raskausaikana. Muskarissa olemme käyneet mutta sekin alkoi vasta niin en ole vielä tutustunut kehenkään. Olen vähän ujo menemään äitiyskahvilaan.Momzie-sovellusta ajattelin kokeilla mutta jokin estää.En tiedä että mikä.Ujous?
Mistä päin oot ja minkä ikäinen lapsi sulla on?
Entä minkälainen äiti oot muuten: minkälaiset kasvatusperiaatteet sulla on, mistä asioista olet äitinä kiinnostunut (oletko intohimoinen sormiruokailija, hurahtanut merkkivaatteisiin ym.)?
T. Toinen vähän samanlailla yksinäinen vielä kotona oleva 2-vuotiaan äiti pk-seudulta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä kuulla :( Täällä myös pienen vauvan kotiäiti. Minäkin tunnen itseni välillä yksinäiseksi ja "ulkopuoliseksi", vaikka onkin muutama hyvä ystävä, perhe ja sukulaiset lähellä. Päivisin muut käy koulussa tai töissä, minä olen vain kotona. Kaipaan myös töihin. Vaikka onkin ihana olla vauvan kanssa, mutta juuri sen yksinäisyyden ja merkityksellisyyden takia. Mutta voin kuvitella kuinka ahdistavaa on jos ei ole ketään :( pitäisikö sun kuitenkin vielä yrittää löytää sieltä kerhosta juttukaveria tai olisiko muita kerhoja? Tai vaikkapa ihan itsellesi joku harrastus? Onneksi sinulla on miehesi, vaikka ymmärrän ettei se korvaa pelkkää kaveria. Toivottavasti saisit solmittua ystävyyssuhteita, olisiki ketään tuttua edes kenelle voisi soittaa? Tai jotain muuta äitiä? Zemppiä <3
Tutulta kuulostaa. Itsekään en löytänyt muista mammoista kavereita 4:n kotona vietetyn vuoden aikana. En nyt erityisen aktiivisesti kavereita edes hakenut, mutta yllätyin kuinka arkoja monet on tutustumaan. Ymmärrän hyvin jos sun tekee mieli jo takas töihin. Mä olen ollut nyt puoli vuotta töissä ja elämä on taas ihanaa kun on ne kivat työkaverit ja itsellä muutakin ajateltavaa kuin lapset. Arki on toki kiireistä, mutta jotenkin sitä silti jaksaa paremmin kun pääsee päiväksi töihin. Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap jatkaa.. Kiitos kovasti lämmittävistä viesteistä ja tsempeistä!
Meillä on siis jo kaksi isompaakin lasta, ja sitten tämä kuopus josta olen nyt hoitovapaalla. Aikoinani kun olin isompien lasten kanssa kotona useamman vuoden, en ollut näin yksin. Meillä oli tuolloin usein seuraa puistoissa ja pihalla. Sekä toisinaan kyläilimme tai meillä kyläiltiin. Se oli ihanaa aikaa!!
Mutta nyt nämä tuon aikaiset kaverit ovat tietysti työelämässä, eivätkä kerkiä/jaksa tavata. Monet heistä ovat muuttaneetkin.
Ja ehkä tuo some vain yksinäistää..? Mä ainakin ajattelen niin. Se että tykkää jonkun fb postauksesta tai kuvasta, voi olla ihan kiva juttu, mutta ei se oikein korvaa oikeata viestittelyä/puhelua/tapaamista.
Tämän kuopuksen kanssa olen kokenut muihin äiteihin tutustumisen jotenkin todella hankalaksi. Ehkä se johtuu iästäni; olen monia varmaan kymmenisen vuotta vanhempi. Mutta mua ei haittais kenenkään ikä. Ehkä tätä vaikeuttaa myös se, että en voi niin vapaasti liikkua, olen aika sidottu isompien lasten aikatauluihin; kouluun lähettämiset ja kotona koululaisten vastaanottaminen.
Ja jo aikoinani, isompia lapsia kotona hoitaessani, tulin siihen tulokseen, että on vain rikkaus, että meitä on niin monenlaisia. Alkuun ehkä pyrin ystävystymään tietynlaisten, "omanlaisteni" äitien kanssa. Mutta ajan myötä "laskin rimaa", ja ymmärsin että ei meidän kaikkien tarvitse olla samanlaisia ja ajatella samalla tavalla. Niinpä nykyäänkin olen hyvin avarakatseinen, ja "kelppuuttaisin" ystäväkseni melkeinpä kenet tahansa! Siis semmoisen tavallisen ihmisen.
Mä en ole hurahtanut mihinkään, en sormiruokailuun enkä lastenvaatteisiin enkä muihinkaan. Mutta mua ei haittaa jos joku toinen on. Meillä pienimmäinen (ja isommatkin aiemmin) nukkuu perhepedissä. Mutta mua ei haittaa, jos jollakin vauva nukkuu eri huoneessa omassa sängyssä. Mä imetän vielä meidän kuopusta, mutta ymmärrän että monet ei tekisi niin. Jne jne. Musta kaikissa perheissä voidaan toimia miten heille parhaiten käy. Mä en kenellekään koskaan toitota meidän tapoja toimia.
Tää on oikeasti helposti todella yksinäistä aikaa. Ja mä tiedän että tämä ei kestä ikuisesti. Tästä pitäisi koittaa nauttia. Ja nautinkin, lapsistani. Mutta en tästä yksinäisyydestä.
Missäpäin asutte? Löytyiskö tätä kautta tuttuja?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun piti kans tulla kysyyn, että mistä päin ap sit on? :-)
Heippa taas!
Ap on keskiseltä uudeltamaalta!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksinäisille kotiäideille olis hyvä järjestää jokatoinen viikko 24h pätkä täysin omaa aikaa. Sais tehdä mitä haluaa ja olla myös pois kotoa koko sen ajan jos niin haluaa. Vaikka tukholmaan shoppailemaan jos haluaa ja talous kestää.. Niin että ei näkisi lapsiakaan. Lapsilla toki pitäis olla sen ajan ympäristö jossa tuntisivat olevansa turvassa. Se vois myös opettaa lapsia arvostamaan äitiä enemmänkin, eikä välttämättä pitäisi itsestäänselvyytenä.
Ja kun äiti väsyy arkeen niin se tietäis että se vapaa 24h tulee pian.
Tää on sitten puhdasta mutuilua 30:mppiseltä syrjääntyneeltä mieheltä, että ei tartte huutaa jos on paska ajatus
Mietin juuri kirjoittavani tänne aivan samanlaisen vuodatuksen!
Olen joku aika sitten muuttanut pk-seudulle ja nyt kotona pienen kanssa. Uusia ystäviä tuntuu olevan vaikea saada, kun kaikilla on jo omat piirinsä. Tuttavia tietysti tullut kerhoista, mutta kuinka siitä syventäisi ystävyydeksi. Jotenkin tuntuu nololta änkeytyä porukkaan, vaikka välillä tekisi mieli kysyä lapsen tavoin "oltaisko kavereita?". :/
Toimisikohan tuo Momzie? Onko kellään kokemusta? :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne on. Mitäpä tohon muuta osaisin...Mä olen jo tavallaan hyväksynyt tämän, meni maku entisiin ystäviin ihan aiheesta, ja uusia en ole edes viitsinyt/ uskaltanut etsiä. Kait niitäkin joskus tulee vastaan jos on tullakseen.
Koko elämäni aikana mulla ei ole hirveästi ollut kavereita saati kunnon ystäviä. Siis osittain se on mun ronkeliutta mutta olen myös huomannut että musta ei vaan pidetä. En tiedä miksi. Ihmiset vaan katoo jonnekin vaikka ensin ovat olevinaan niin ystävää. Tuntuu että kun ovat saaneet musta hyödyn irti, sommoro ja takavalot vilkkuu.
Asiaa ei todellakaan ole muuttanut se kun sain lapsia. Vielä vähemmän tuntuu löytyvän samanhenkistä seuraa. Ihan OK tyyppejä, mutta ei ketään sellaista jonka kanssa voisin kuvitella ystävystyväni.
Itsekin olen yllättynyt kuinka vaikea on tutustua uusiin ihmisiin lapsen kanssa. Meidän lähipuistoissa ei käy ketään muutaa äitiä päivisin. Yhdessä kerhossa ollaan käyty, mutta siellä kaikilla on oma kaveri mukana ja minulla on tuhottoman tylsää. Onneksi isommat lapset tulevat koulusta aika varhain ja heidän harrastusjutuissaan riittää puuhaa ja seuraakin. Itse olen jäämässä uudelle äitiyslomalla ja mielestäni taapero ei vielä kaipaa kerhoja, mutta olisi kiva löytää hänelle jokin kaveri jostain.
Sinussa ei ehkä ole mitään vikaa vaan muut eivät etsi kavereita. He ovat tyytyväinen vähäisiin kontakteihin tai eivät kaipaa lisää.
Vierailija kirjoitti:
Mietin juuri kirjoittavani tänne aivan samanlaisen vuodatuksen!
Olen joku aika sitten muuttanut pk-seudulle ja nyt kotona pienen kanssa. Uusia ystäviä tuntuu olevan vaikea saada, kun kaikilla on jo omat piirinsä. Tuttavia tietysti tullut kerhoista, mutta kuinka siitä syventäisi ystävyydeksi. Jotenkin tuntuu nololta änkeytyä porukkaan, vaikka välillä tekisi mieli kysyä lapsen tavoin "oltaisko kavereita?". :/Toimisikohan tuo Momzie? Onko kellään kokemusta? :)
Hei :-)
Minkä ikäinen lapsi sinulla on ja minne päin pk-seutua te muutitte? Me asutaan Länsi-Vantaalla ja ollaan asuttu täällä kyllä useampi vuosi jo, mut silti vähän sama "vika". Tuttuja kyllä on kerhoista löytynyt, mutta aika moni on jo palannut töihinkin ja lapset on hoidossa. Lapsi täytti nyt talvella kaksi ja olis kiva löytää hänelle uutta leikkiseuraa ja uusia tuttuja, niitä uusia ystäviäkin! :-)
Mä myin kaikkea fb.ssä. Kirjoitin ilmoituksiin olen päivisin xx puistossa ja monen kanssa tehtiin treffit sinne. Sieltä jäi monta tuttua. Kun joku tuli puistoon ostamaan helistimen, juteltiin niitä näitä ja jos juttua piisas, pyysin jäämään sinne, tainsiis yleensä jäikin automaattisesti jos äiti tuli lapsen kanssa. Siellä jos vietettiin aikaa yhdessä ja oli hyvää seuraa, helposti laitoin viestin nähdäänkö uudestaan.
Ja mm muskarissa oltiin yhden äidin kanssa vierekkäin ja häneltä kysyin numeroa.
Hyvä ystäväni muutti pienelle paikkakunnalle, puhui tästä neuvolassa.
Neuvolassa tehtiin äiti-lapsi -ryhmä ja sai paljon uusia tuttuja.
Mutta pari tuttua sain sillä että ihan vaan olin oma itseni. Kun oltiin kaupungilla ja äiti tuli vaunujen kanssa, jonka tiesin, menin sanomaan hei. Eikä olla kuin ei tunnettaisikaan, vaikka ei tunnettu, tiedettiin,
Kuulostaa tutulle. Mä en ole pitkään aikaan jutellut kellekään muulle kuin miehelle tai äidille puhelimessa.