Mä tunnen yhden seitsemän lapsen äidin, joka asuu 3-4 päivää viikosta yksin toisessa kodissa.

Ei asu Suomessa, joten kukaan ei voi täällä tunnistaa. Tällä reilu kolmikymppisellä naisella on siis 7 lasta ikähaarukalla 3-15v. Sairastui vakavaan masennukseen, eikä pystynyt enää mihinkään. Meni lopulta niin pahaksi, ettei pystynyt enää kunnolla huolehtimaan itsestään, ei käynyt itse suihkussa, ei poistunut kotoaan, ei halunnut nähdä muita ihmisiä ja ahdistui suunnattomasti, jos edes ovella joku kävi kyselemässä vointia.

Perhe päätyi sellaiseen lääkkeettömään ratkaisuun, että äiti otti aikalisän ja vuokrasi toisesta kaupungista itselleen yksiön. On siellä 3-4 päivää viikosta, tulee sitten kotiin ja lähtee taas 3-4 päivän päästä takaisin yksiöönsä. Nyt tällä naisella on ollut rajattomasti omaa aikaa siellä yksiössään, mutta myös se iso perhe toisessa kaupungissa.

Ette uskoisi, mikä muutos puolessa vuodessa! Tuo äiti on laihtunut 20 kiloa, koska kokkailee itselleen hyvää ruokaa, liikkuu paljon, tapaa ystäviään toisessa kaupungissa. On alkanut harrastaa, on aktiivinen. Ja sitten siellä kotonaan seitsemän lapsen kanssa on täysin omistautunut niille. Jaksaa leikkiä ja leikittää, kuunnella teinejä, käydä lasten kanssa ulkona, kutsua ystäviä kotiin jne.

Kaikki siis lähti siitä, että naisella todettiin vaikea masennus, eikä se halunnut siihen lääkitystä. Kuulin tästä asumisjärjestelystä ensin ennen kuin masennuksesta, joten alkuun tuomitsin äidin itsekkääksi ja mietin, kuinka päästään pitää olla vialla, että "hylkää" lapsensa noin ollakseen yksinään. Ja sitten, kun kuulin koko jutun, niin iski kateus.

Kuinkahan paljon pikkulapsiperheiden eroista ja uupumuksista voitaisiin välttää, kun vanhemmat saisivat ihan oikeasti tarpeeksi omaa aikaa? Tuli tämäkin tuosta toisesta ketjusta mieleen, jossa äiti ei edes suihkuun pääse.