Olen au-lapsi ja siitä huonommuuden tunteesta ei vaan oikein pääse irti.

Up

Kaikkihan nykyään ovat "au-lapsia", koko nimitys on aivan vanhanaikainen. Ehkä sun lapsuudessa oli toisin, jos asuit pienellä paikkakunnalla

Olisiko kriisissäsi kyse jostain aikuistumisprosessista, jossa mietit omia arvojasi ja vanhempiesi arvoista luopumista? Että millaista haluat oman elämäsi olevan ja millaista koet vanhempiesi halunneen elämäsi olevan.

N48

Olen myös isätön ja huomaa omassa arjessani, että ydinperhe on mulle yllättävänkin tärkeä arvo. Tästä syystä olen nuoruudessa mm. tehnyt abortin, koska en halunnut yksinhuoltajaksi. Tänä päivänä olen kolmen lapsen äiti, onnellisesti avioliitossa lasteni isän kanssa. Mutta tuo rikkonainen tausta kulkee aina mukana - esimerkiksi isäni suvun tapaamisissa, otan aina sivuroolin, ettei kukaan vaan luule, että jotenkin 'olisin samanarvoinen kuin he'.

Ajattelen, että olen omasta elämästäni tehnyt itseni ja arvojeni näköisen. Ja ilman taustaani en välttämättä osaisi arvostaa nykyään kaikkea tätä, mitä olen saanut. Saattaisin pitää jopa itsestäänselvyytenä.

Muista, että vanhempiesi päätökset eivät määritä ihmisarvoasi.

Olen myös au-lapsi, syntynyt 1960-luvun lopussa. Vartuin Helsingissä ja siihen aikaan ainoa turvaverkko oli tarha ja sitten naapuriin odottamaan että äiti tuli kotiin. Isiä mulla oli useita, jotka vaihtui noin vuoden välein. Alkoholi oli myös vahvasti mukana kuvioissa.

Eihän musta sitten tietenkään mitään tullut, koulut jäi ja teiniäidiksi päädyin. Avioliitto vuosia myöhemmin kariutui ja lapset joutui huostaan.

Nyt olen sairaseläkkeellä ja uskossa. Välit omaan äitiin ja lapsiin on ihan poikki.

Vierailija kirjoitti:

Olen myös isätön ja huomaa omassa arjessani, että ydinperhe on mulle yllättävänkin tärkeä arvo. Tästä syystä olen nuoruudessa mm. tehnyt abortin, koska en halunnut yksinhuoltajaksi. Tänä päivänä olen kolmen lapsen äiti, onnellisesti avioliitossa lasteni isän kanssa. Mutta tuo rikkonainen tausta kulkee aina mukana - esimerkiksi isäni suvun tapaamisissa, otan aina sivuroolin, ettei kukaan vaan luule, että jotenkin 'olisin samanarvoinen kuin he'.

Ajattelen, että olen omasta elämästäni tehnyt itseni ja arvojeni näköisen. Ja ilman taustaani en välttämättä osaisi arvostaa nykyään kaikkea tätä, mitä olen saanut. Saattaisin pitää jopa itsestäänselvyytenä.

Muista, että vanhempiesi päätökset eivät määritä ihmisarvoasi.

Täh? Olet isätön ja ravaat isäsi suvun tapaamisissa?

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen jo lähes 40-vuotias, onnellisesti aviossa ja kahden lapsen äiti, en oikein osa iloita tilanteestani.

Minulla ei ollut sitä perheen mallia lapsuudessa. Isä oli mutta hän ei ollut läsnä arjessa, niinkuin nykyään sanottaisiin. Hänellä oli sitäpaitsi toinen perhe ja isommat lapset, joiden kanssa vietti viikonloppuja ym. Mutta ei koskaan minun kanssa yhtä paljon.

Vanhempani olivat edustyksellisiä kulttuuri-ihmisiä ja heillä oli pitkä, ns vapaa suhde ja he asuivatkin yhdessä lähes koko 1970-luvun. Mutta kun minä tulin kuvioihin, isäni päätti että hän tarvitsee työrauhaa ja etäisyyttä. Äitini sitten kasvatti minut lähinnä mummoni tuella.

Isäni ja äitini kertoivat kaikille miten ge tietoisesti kieltäytyivät porvarillisen yhteiskunnan tiukoista normeista, ja miten olimme kaikki isoa perhettä myös isäni entinen vaimo ja lapset mutta todellisuudessa lapsuuttani varjosti katkeruus, epävarmuus ja jopa ajoittainen köyhyys. Kun olin 12-vuotias minulle syntyi velipuoli ja jäin aikalailla oman onneni nojaan enkä varmasti olisi selvinnyt ilman mummuani.

Koko lapsuuteni vanhempani arvostelivat taantumuksellisia ja porvarillisia arvoja. Nyt jotenkin tunnen pettäneeni heidät, koska elän onnellisesti avioliitossa ja kasvatan lapsiani hyvin perinteisesti ja tietenkin suurella rakkaudella. Joku minussa vieläkn näkee tämän vääränä ja petturuutena.

Olen toki ajatusmaailmaltani edistyksellinen ja suvaitsevainen, mutta salaa iloitsen esim siitä että meillä oli ihanat kirkkohäät.

En tiedä miksi tämä vaivaa minua niin paljon. Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tämän. Ehkä joku ymmärtää mistä puhun.

Sun vanhempasi olivat kommunisteja ja saat olla ylpeä siitä, että älysit itse valita toisin. Kirkkohäät - onko niissä huonoa pukuloisto ja näennäinen rikkaus, vaiko kirkkoon liittyvä uskonto taustalla?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikka olen jo lähes 40-vuotias, onnellisesti aviossa ja kahden lapsen äiti, en oikein osa iloita tilanteestani.

Minulla ei ollut sitä perheen mallia lapsuudessa. Isä oli mutta hän ei ollut läsnä arjessa, niinkuin nykyään sanottaisiin. Hänellä oli sitäpaitsi toinen perhe ja isommat lapset, joiden kanssa vietti viikonloppuja ym. Mutta ei koskaan minun kanssa yhtä paljon.

Vanhempani olivat edustyksellisiä kulttuuri-ihmisiä ja heillä oli pitkä, ns vapaa suhde ja he asuivatkin yhdessä lähes koko 1970-luvun. Mutta kun minä tulin kuvioihin, isäni päätti että hän tarvitsee työrauhaa ja etäisyyttä. Äitini sitten kasvatti minut lähinnä mummoni tuella.

Isäni ja äitini kertoivat kaikille miten ge tietoisesti kieltäytyivät porvarillisen yhteiskunnan tiukoista normeista, ja miten olimme kaikki isoa perhettä myös isäni entinen vaimo ja lapset mutta todellisuudessa lapsuuttani varjosti katkeruus, epävarmuus ja jopa ajoittainen köyhyys. Kun olin 12-vuotias minulle syntyi velipuoli ja jäin aikalailla oman onneni nojaan enkä varmasti olisi selvinnyt ilman mummuani.

Koko lapsuuteni vanhempani arvostelivat taantumuksellisia ja porvarillisia arvoja. Nyt jotenkin tunnen pettäneeni heidät, koska elän onnellisesti avioliitossa ja kasvatan lapsiani hyvin perinteisesti ja tietenkin suurella rakkaudella. Joku minussa vieläkn näkee tämän vääränä ja petturuutena.

Olen toki ajatusmaailmaltani edistyksellinen ja suvaitsevainen, mutta salaa iloitsen esim siitä että meillä oli ihanat kirkkohäät.

En tiedä miksi tämä vaivaa minua niin paljon. Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea tämän. Ehkä joku ymmärtää mistä puhun.

Sun vanhempasi olivat kommunisteja ja saat olla ylpeä siitä, että älysit itse valita toisin. Kirkkohäät - onko niissä huonoa pukuloisto ja näennäinen rikkaus, vaiko kirkkoon liittyvä uskonto taustalla?

No ihan kaikki: avioliitto instituutiona; uskonnollisuus ja kirkko; perinteet; puvut ja ihan kaikki. Siis kaikesta tästä mulla on huono omatunto, vaikka olen myös samalla todella onnellinen.

Mun lapsuus oli kurja, todella kurja, mutta joku kuitenkin minussa sanoo, että pitäisi olla iloinen ja ylpeä siitä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kaikkihan nykyään ovat "au-lapsia", koko nimitys on aivan vanhanaikainen. Ehkä sun lapsuudessa oli toisin, jos asuit pienellä paikkakunnalla

Olisiko kriisissäsi kyse jostain aikuistumisprosessista, jossa mietit omia arvojasi ja vanhempiesi arvoista luopumista? Että millaista haluat oman elämäsi olevan ja millaista koet vanhempiesi halunneen elämäsi olevan.

N48

No varmaan ne arvot ovat siellä taustalla. Erityisesti kun on oma perhe ja lapsia, niin niitä tulee ajateltua.

Jotenkin mun vanhempien hienot ja ylevät arvot ja kaikki teoriat politiikasta ja se humanismi ei ikinä näkynyt meidän arjessa. Tai siis heidän suhteessa minuun. Ap